Apsley House

Apsley House on historiallinen rakennus ja museo Lontoon Piccadillyllä, City of Westminsterin kaupunkipiirissä. Arkkitehti Robert Adam suunnitteli rakennuksen 1770-luvulla, ja Wellingtonin herttua Arthur Wellesley osti ja kunnosti sen kaupunkikodikseen 1820-luvulla. Vuodesta 1954 lähtien talossa on toiminut Wellingtonin taidekokoelmaa esittelevä museo. Rakennus suojeltiin Grade I -luokan kohteena vuonna 1970.

Historia

Arkkitehti Robert Adam toteutti alkuperäisen Apsley Housen vuosina 1771–1778 lordikansleri Henry Bathurstille, Apsleyn paronille. Tontti sijaitsi kruunun mailla Hyde Parkin virallisen sisäänkäynnin vieressä, mutta Bathurst onnistui sopimaan sen vuokraamisesta hovin kanssa. Talosta tuli ensimmäinen rakennus Piccadillyn pohjoisreunalla, vastapäätä tulliporttia ja -rakennuksia. Se oli punatiilinen, leveydeltään viisi-ikkunainen rakennus, jossa oli tilava eteishalli ja pylväiden koristama pääportaikko. Talon alkuperäisistä rakenteista on säilynyt jäänteitä siihen myöhemmin lisättyjen pintojen ja laajennusten alla.

Wellesleyn markiisi lunasti Apsley Housen vuokrasopimuksen Bathurstin kolmannelta jaarlilta vuonna 1807 ja muutti taloon ranskalaisen vaimonsa ja lastensa kanssa seuraavana vuonna. Markiisin ja arkkitehti James Wyattin käymän kirjeenvaihdon perusteella tiedetään, että taloon tehtiin joitakin muutoksia, mutta niiden laatua ei tunneta. Vuoteen 1817 mennessä markiisi oli eronnut vaimostaan ja ajautunut pahoihin taloudellisiin vaikeuksiin. Samoihin aikoihin hänen nuorempi veljensä Arthur aateloitiin Wellingtonin herttuaksi ja palkittiin mittavalla rahasummalla ansioistaan Pyreneiden niemimaan ja Napoleonin sodissa. Pelastaakseen veljensä rahallisesta ahdingosta herttua teki Apsley Housesta 40 000 punnan nimettömän tarjouksen.

Wellington joutui laajentamaan Apsley Housea, jotta siitä tuli hänen arvolleen sopiva edustustila. Hän palkkasi muutostöiden suunnittelijaksi arkkitehti Benjamin Dean Wyattin, James Wyattin pojan, joka oli toiminut hänen yksityissihteerinään Irlannissa vuodesta 1807 alkaen. Wyatt laajensi Apsley Housea kahteenkin otteeseen. Vuosina 1819–1820 rakennuksen koillispuolelle toteutettiin kolmikerroksinen laajennusosa, johon sisältyi suuri ruokasali (State Dining Room) ja useita makuuhuoneita.

Wellingtonista tuli Yhdistyneen kuningaskunnan pääministeri tammikuussa 1828. Myöhemmin samana vuonna hän tilasi Wyattilta lisää muutostöitä Apsley Houseen, muun muassa uuden portaikon ja 28 metriä pitkän Waterloo Galleryn talon länsireunalle. Galleriaa alettiin käyttää tapahtumapaikkana banketille, joka järjestettiin vuosittain Waterloon taistelun muistopäivänä 18. kesäkuuta. Wellington osti tontin omistusoikeuden hovilta tammikuussa 1830. Wyattin lopullinen lasku Apsley Housen uudistamiseksi paisui 64 000 puntaan, yli kolminkertaiseksi alkuperäisestä arviosta, mikä raivostutti herttuaa ja sai hänet jopa harkitsemaan talon myymistä.

Wellingtonin elinaikana taloon ei tehty enempää muutostöitä. Uudessa galleriassaan hän saattoi ottaa vastaan vieraita ja esitellä alati kasvavaa maalauskokoelmaansa. Suurin osa maalauksista oli lahjoja, joita eurooppalaiset hallitsijat olivat antaneet Wellingtonille kiitollisuudenosoituksena Napoleonin kukistamisesta ja koko maanosan vapauttamisesta. Vuonna 1838 hän määritti taideaarteensa perintöesineiksi, joita testamentin saajat eivät saaneet myydä tai luovuttaa eteenpäin.

Wellington kuoli vuonna 1852. Seuraavana vuonna hänen poikansa Arthur päätti avata Apsley Housen suurelle yleisölle. Yhdestä talon huoneista tehtiin museotila, jossa esiteltiin Wellingtonin hopea- ja posliiniesineitä ja sotamuistoja. Siitä tuli suosittu vierailukohde.

Wellesleyn suku kärsi menetyksiä toisessa maailmansodassa: viides herttua kaatui vuonna 1941 ja kaksi vuotta myöhemmin hänen poikansa ja perillisensä Henry kuoli taistelussa saamiinsa vammoihin. Seitsemäs herttua Gerald päätti lahjoittaa Apsley Housen ja suurimman osan ensimmäisen herttuan taidekokoelmasta Yhdistyneen kuningaskunnan kansalle.

Esitys Wellingtonin museon perustamiseksi hyväksyttiin vuonna 1947. Osa huoneista muutettiin julkisiksi museotiloiksi, mutta loput jäivät suvun omistamiksi asuintiloiksi. Rakennusministeriö muutti talon kaasuvalot sähkövaloiksi ja remontoi sisätilat. Apsley House aloitti toimintansa Victoria and Albert Museumin alaisuudessa vuonna 1952, kun Wellingtonin herttuan kuolemasta oli kulunut tasan sata vuotta.

Vuosina 1961–1962 Apsley House jäi erilleen muista taloista Piccadillyn varrella, kun sen itäpuolelta purettiin rakennuksia Park Lanen tieltä. 1980- ja 1990-luvuilla Victoria and Albert Museum remontoi talon sisätilat lähemmäksi asua, jossa ne olivat olleet Wellingtonin herttuan aikana. Vuonna 2004 Apsley Housen hallinnointi siirtyi English Heritagelle, joka on jatkanut herttuan taidekokoelman esittelemistä suurelle yleisölle.

Arkkitehtuuri

Apsley House sijaitsee näkyvällä paikalla Lontoon keskustassa Hyde Parkin pääsisäänkäynnin vieressä lähellä Wellington Archia. Rakennuksessa yhdistyy kaksi hyvin erilaista rakennus- ja sisustustyyliä. Robert Adamin vuosina 1771–1778 rakentama alkuperäinen talo oli uusklassinen, mutta Benjamin Dean Wyatt muokkasi sitä perusteellisesti Wellingtonin herttuan pyynnöstä vuodesta 1819 lähtien.

Rakennuksessa on kolme kerrosta, ja sen julkisivu on verhottu kauttaaltaan Bathin kivellä. Uusklassista ja symmetristä eteläjulkisivua koristaa korkea nelipylväinen portiikki. Näiden muutosten lisäksi Wyatt lisäsi Adamin suunnittelemaan viiden ikkunan levyiseen rakennukseen kokonaan uuden länsisiiven. Talon eteen pystytettiin koristeellinen rauta-aita vuoden 1830 paikkeilla suojaamaan sitä ilkivallalta ja yhdistämään sen julkisivu paremmin viereiseen Hyde Parkin sisäänkäyntiin, jonka Decimus Burton oli rakentanut vuosina 1822–1825. Puiston sisäänkäyntiä vastapäätä pystytettiin vuosina 1828–1830 riemukaari, joka siirrettiin nykyiselle paikalleen 1883.

Vaikka Wyatt muutti perusteellisesti myös Apsley Housen sisätiloja, itäsiiven sisustuksessa on säilynyt joitakin piirteitä Adamin suunnitelmista. Alkuperäiset koristeelliset kipsikatot ja -friisit sekä marmoriset takanreunukset ovat yhä näkyvissä Piccadilly- ja portiikkisalongeissa – portiikkisalongissa takanreunusta koristavat Eros ja Psykhe, minkä perusteella huoneen on ajateltu olleen naisten salonki. Rakennuksen toisessa kerroksessa sijaitseva suuri ruokasali State Dining Room valmistui vuonna 1819 osana Wyattin kolmikerroksista laajennusta rakennuksen koilliskulmaan. Siellä on näytteillä näyttävä hopea-astiasto, jonka Welligton sai lahjaksi Portugalin sijaishallitukselta vuonna 1816.

Kahden kerroksen korkuinen ja koko kerroksen pituinen Waterloo-galleria sijaitsee rakennuksen länsiosassa laajennuksessa, jonka Wyatt rakensi vuosina 1828–1829. Sen Ludvig XIV:n tyylinen sisustus sai vaikutteita Versailles’n peilisalista. Ensimmäisen herttuan aikana huoneen seiniä peittivät kultaiset damastitapetit, jotka toinen herttua vaihtoi punaisiin damastitapetteihin jossain vaiheessa ennen vuotta 1860. Galleriassa on yhä näytteillä 70 maalausta Wellingtonin taidekokoelmasta – alun perin huoneen seinille oli ripustettu yli 130 maalausta.

Wyatt siirsi talon pääoven nykyisen pääaulan kohdalle, kun Adamin alkuperäisessä toteutuksessa se oli sijainnut taemman aulan (inner hall) kohdalla. Waterloo-gallerian alapuolella pääaulasta vasemmalle on museohuone, joka on toiminut näyttelytilana siitä asti, kun toinen herttua avasi rakennuksen suurelle yleisölle vuonna 1853. Huoneessa on näytteillä lahjaesineitä, joita ensimmäinen herttua sai kiitollisilta monarkeilta vapautettuaan heidät Napoleonin vallasta.

Wyatt rakensi talon pääportaikon uudelleen vuonna 1829. Porraskäytävässä on Antonio Canovan jättiläismäinen marmoripatsas, joka esittää Napoleonia Mars rauhantekijänä. Sen lahjoitti herttualle prinssihallitsija, myöhempi Yrjö IV.

Wellingtonin taidekokoelma

Wellingtonin taidekokoelman ydin koostuu espanjalaisista maalauksista, jotka hän pelasti Vitorian taistelukentältä Pyreneiden niemimaan sodan lopulla kesäkuussa 1813. Joseph Bonaparten joukot olivat ryöstäneet yli kaksisataa taulua Espanjan kuninkaallisista palatseista, mutta eivät pystyneet ottamaan niitä kaikkia mukaansa vetäytyessään Espanjasta. Wellingtonin armeija pelasti suuren osan maalauksista, joiden joukossa oli teoksia Diego Velázquezilta, Tizianilta, Peter Paul Rubensilta ja Jan Brueghelilta. Maalauksia kuljetettiin rullalle käärittyinä suurissa matka-arkuissa.

Wellington tajusi maalausten arvon vasta lähetettyään ne turvaan veljensä luokse Lontooseen. Herttua kirjoitti Espanjan kuninkaalle Ferdinand VII:lle kirjeen, jossa tarjoutui lähettämään taulut takaisin, mutta kiitollinen kuningas antoi hänen pitää ne. Apsley Housessa on yhä näytteillä 82 taulua, jotka kuuluivat alun perin Espanjan kuninkaallisille.

Muutettuaan Apsley Houseen Wellington alkoi keräillä lisää taidetta. Hän osti välittäjän kautta kahdesta pariisilaisesta myyntinäyttelystä kaksitoista alankomaalaista maalausta, joista kolme oli tehnyt Jan Steen ja kaksi muuta Nicolaes Maes. Herttua tilasi myös useita muotokuvia senaikaisista merkkihenkilöistä, esimerkiksi Thomas Lawrencen tekemät muotokuvat Angleseyn markiisista, lordi Lynedochista ja Beresfordin varakreivistä. Arvokkain Wellingtonin ostama taulu oli David Wilkien maalaus The Chelsea Pensioners Reading the Waterloo Despatch, joka maksoi sen ajan mittapuulla sievoisen omaisuuden, 1 260 puntaa.

Maalausten lisäksi pohjakerroksen museohuoneessa on näytteillä lahjoja, joita Wellington sai Euroopan kiitollisilta kruununpäiltä Waterloon taistelun jälkeen. Näihin lukeutuu esimerkiksi hopeaesineitä ja astiastoja, jotka on valmistettu Sèvres’ssä, Meissenissa ja Berliinissä.

Lähteet