Ludvig XIV (Ludvig Jumalan antama, ransk. Louis Dieudonné, lisänimi Aurinkokuningas, ransk. Le Roi Soleil, aikaisemmin Ludvig Suuri, ransk. Louis le Grand); (5. syyskuuta 1638 Saint-Germain-en-Layen linna, Ranskan kuningaskunta – 1. syyskuuta 1715 Versailles'n palatsi) oli Ranskan ja Navarran kuningas vuosina 1643–1715. Hän oli kolmas Bourbon-sukuinen Ranskan hallitsija.

Ludvig XIV nousi valtaistuimelle 4-vuotiaana, ja on näin kaikkien aikojen pisimpään hallinnut eurooppalainen valtionpäämies. Absolutismiin eli ehdottomaan itsevaltiuteen perustuva monarkia saavutti hänen aikanaan huippunsa, ja hallitsijasta muodostui kaiken toiminnan keskipiste. Ludvig XIV muistetaan kenties parhaiten hulppean Versailles’n palatsin rakennuttajana, feodalismin heikentäjänä ja kuninkaanvallan vahvistajana. Ludvig XIV oli sitä mieltä, että kuninkaalla on jumalallinen oikeus asemaansa. Hänen valtakaudellaan Ranska kävi lukuisia sotia, joista merkittävimmät olivat Ranskan–Hollannin sota (1672–1678), yhdeksänvuotinen sota (1688–1697) ja Espanjan perimyssota (1701–1714). Ludvigin valtakaudella Ranskan kuningaskunnan sotilasmahti oli huipussaan, ja Ranskan armeijaa pidettiin pitkään lähestulkoon voittamattomana. Ludvig XIV laajensi sotimalla merkittävästi Ranskan alueita Euroopassa. Lisäksi hänen valtakaudellaan Ranskan siirtomaat laajenivat suuresti: hänen valtakautensa loppuun mennessä suuri osa Pohjois-Amerikkaa kuului Ranskalle (niin kutsuttu Uusi Ranska).

Ludvig XIV on yksi Ranskan tunnetuimpia ja arvostetuimpia kuninkaita. Hän toimi tieteen ja taiteen suojelijana, ja osittain hänen vaikutuksestaan ranskan kielestä tuli lähes kahdeksi vuosisadaksi koko Euroopan ylimystön lingua franca eli yleiskieli. Toisaalta Ludvig XIV:n käymät sodat tulivat hyvin kalliiksi: ne aiheuttivat valtavat inhimilliset ja taloudelliset tappiot. Ludvig XIV vainosi Ranskan protestantteja eli hugenotteja, ja sen vuoksi yli kaksisataatuhatta kansalaista pakeni Ranskasta muun muassa Sveitsiin, Alankomaihin, Saksaan ja Englantiin.

Sunnuntaina 5. syyskuuta 1638 noin kello 11 syntyi kruununperijä, dauphin Saint-Germain-en-Layen linnassa Pojan syntymää pidettiin melkoisena ihmeenä: hänen vanhempansa Ludvig XIII ja Anna Itävaltalainen olivat olleet naimisissa jo 23 vuotta ja heillä oli ennestään neljä kuolleena syntynyttä lasta. Lapselle annettiin nimeksi Louis Dieudonné, Ludvig Jumalan antama, Jumalan lahja. Syntymä nähtiin taivaallisen armon osoituksena. Jotkut aikalaiset olettivat, että Ludvig XIII ei ollut lapsen biologinen isä, koska yleisesti huhuttiin että hallitsija on homoseksuaali.

Pieni Ludvig sai jo syntyessään arvon ”Ranskan ensimmäinen poika” (premier fils de France) ja perinteisemmän arvonimen Viennen kruununprinssi eli Dauphin. Kahden vuoden kuluttua Ludvigin syntymästä syntyi pikkuveli Filip, josta tehtiin aluksi Anjoun ja myöhemmin Orléansin herttua.

Ludvig XIV peri valtaistuimen isänsä Ludvig XIII:n kuoleman jälkeen 14. toukokuuta 1643. Koska Ludvig XIV oli alle viisivuotias, hänen äitinsä Anna Itävaltalainen toimi sijaishallitsijana. Anna Itävaltalainen kuitenkin luovutti vallankäytön kardinaali Mazarinille. Ranskan ylhäisaatelisto oli vallansiirtoon tyytymätön, koska se ei voinut hyväksyä vallan siirtymistä kardinaali Richelieun uskolliselle apulaiselle.

Neljän vuoden ja kahdeksan kuukauden ikäisenä hän ei ollut valtakunnan lakien mukaan vain hallitsija vaan myös 19 miljoonan alamaisensa ruumiiden ja omaisuuden omistaja ja häntä pidettiin "Jumalan edustajana maan päällä".

Kardinaali Mazarin hoiti ministerin tehtäviä ja muita velvollisuuksia. Tämän lisäksi kardinaali nimitettiin kuninkaan ja tämän pikkuveljen Filipin Anjoun herttuan henkilökohtaisen kasvatuksen ylivalvojaksi maaliskuussa 1646.

Ludvig XIV ei ollut kovin ahkera oppilas latinassa, historiassa, matematiikassa, italiassa tai piirustuksessa. Sen sijaan hän osoitti suurta kykyä maalaustaiteessa, arkkitehtuurissa ja musiikissa. Erityisen lähellä Ludvigin sydäntä oli tanssi, joka oli tuohon aikaan oleellinen osa herrasmiehen kasvatusta, täydellistä mielen ja ruumiin yhtäaikaista hallintaa. Ludvig XIV harrasti tanssia aina 27-vuotiaaksi vuoteen 1670 asti. Hän esiintyi julkisesti ensimmäisen kerran 12-vuotiaana ja 15-vuotiaana tanssi auringonjumala Apollonin osan kuuluisan Ballet royal de la Nuit esityksessä Pariisissa vuonna 1653, jonka oli ohjannut Monsieur Clément, Nemoursin herttuan lakeija. Libretto oli runoilija Isaac de Benseraden käsialaa.

Hän oli myös tenniksen esiasteen jeu de paumen harrastaja, jota hänelle suositteli terveydellisistä syistä hänen lääkärinsä. Versaillesin palatsin puistossa oli tätä tarkoitusta varten rakennnettu pelihalli. Hän soitti kitaraa ja tanssi hovin baleteissa. Hän rakasti myös metsästämistä ja oli loistava ratsastaja, kävelyretkiä, miekkailua, teatteria ja muita spektaakkeleita ja seurapelejä, ja oli suuri biljardin ystävä.

Lapsena Ludvig XIV oli usein laiminlyöty ja ilman valvontaa, joka johti jopa hengenvaaraan, mutta hän välttyi täpärästi kuolemalta. Hänen äitinsä Anna Itävaltalainen ja kardinaali Mazarin antoivat pikku-Ludvigin palvelijoiden valvottavaksi, mutta nämä eivät kuitenkaan huolehtineet hänestä. Vähän alle viisivuotiaana hänet pelastettiin viime hetkellä hukkumasta Palais-Royalen puutarhan vesialtaaseen.

Kun Ludvig oli yhdeksänvuotias, Ranskan aateliset ja Pariisin porvarit kääntyivät Mazarinia vastaan: Syttyi porvariston Fronde-kapina, joka kesti kuusi vuotta. Ludvig ei koskaan antanut anteeksi sitä pelkoa, alistamista ja nöyryytystä, jonka aateliset hänelle aiheuttivat. Tämä oli omiaan vahvistamaan uskomusta Jumalan antamasta lapsesta ja tämän erityisestä suojelusta.

Kymmenvuotiaana Ludvig sairastui isorokkoon. Lääkärit eivät antaneet mitään toivoa lapsen pelastumisesta, kun oli kulunut kymmenen päivää sairastumisesta – siitä huolimatta nuori kuningas selvisi. Kolmas läheltä piti -tilanne sattui 30. kesäkuuta 1648, kun kuningas sairastui ruokamyrkytykseen Bergues’n kaupungin valloituksen yhteydessä. Ludvigille annettiin viimeinen voitelu 7. heinäkuuta, ja vallanperimystä alettiin jo valmistella. Anna Itävaltalaisen henkilääkäri antoi kuninkaalle kuitenkin oksetuslääkettä ja sai näin kuninkaan toipumaan.

Nuoresta kuninkaasta tuli kuninkaan neuvoston jäsen, kun hän pääsi ripille ja nautti ensimmäisen ehtoollisen 12-vuotiaana Saint-Eustachen kirkossa 25. joulukuuta 1649. Juuri samaan aikaan ylin aristokratia asettui Fronde-kapinassa kuninkaan arvovaltaa ja auktoriteettia vastaan.

Ylimmän aristokratian liikehdintä alkoi jo vuonna 1648. Kapinoinnin johdossa oli Contin ruhtinas Armand de Bourbon-Conti. Hänen veljensä Louis II Condé oli myötävaikuttamassa kapinointiin; molemmat ruhtinaat polveutuivat Bourbon-suvusta. Heidän tavoitteenaan oli syrjäyttää kardinaali Mazarin, jota syytettiin erityisesti liian kovaksi käyneestä verotuksesta. Vuonna 1650 korkea-arvoiset ruhtinaat pidätettiin, mutta heidät laskettiin melko pian takaisin vapauteen.

Fronde-kapinan vuoksi kardinaali Mazarin lähti kahdesti maanpakoon Ranskasta Espanjaan. Helmikuun 8. 1651 kuningataräiti Anna ja nuori Ludvig pyrkivät itsekin maanpakoon ja liittymään Mazarinin ryhmään. Kansa kuitenkin valtasi Louvren palatsin ja esti kuninkaallisen perheen matkaanlähdön.

Kapinointi jätti pysyvät jäljet Ludvig XIV:een. Tämä näkyi muun muassa sillä tavalla, että myöhemmin kuningas jatkoi kardinaali Richelieun työtä ja pyrki systemaattisesti vähentämään niin sanotun miekka-aateliston valtaa. Kuningas velvoitti aateliset palvelemaan erilaisissa hovin tehtävissä. Näin hän todellisuudessa siirsi hallintoa keskitetyn vallankäytön suuntaan, virkamiesaateliston varassa toimivaksi.

Pariisin parlamenttiin kokoontunut lit de justice julisti 13-vuotiaan kuninkaan täysi-ikäiseksi 7. syyskuuta 1651. Lähes kaikki valtakunnan merkittävät aristokraatit ja ruhtinaat kävivät vannomassa uskollisuudenvalansa kuninkaalle. Condén ruhtinaita ei nähty valaa vannomassa: he kokosivat Guyennessä armeijaa, jonka avulla he aikoivat hyökätä Pariisiin. Ludvig XIV voideltiin kuninkaaksi Reimsin katedraalissa 7. kesäkuuta 1651, mutta kaikki poliittiset toimet hän jätti kardinaali Mazarinin tehtäviksi. Ludvig XIV Itse keskittyi jatkamaan sotilaallista koulutustaan Henri Turennen johdolla.

Vuonna 1653 kardinaali Mazarin voitti kapinalliset ja ryhtyi rakentamaan poikkeuksellista hallintokoneistoa Ludvig oppilaanaan. Nuori kuningas sai myös Mazarinilta mieltymyksen taiteeseen, eleganssiin ja näyttävyyteen. Vaikka kuningas oli julistettu täysi-ikäiseksi, hän ei edes uneksinut asettavansa kardinaalin ehdotonta valtaa kyseenalaiseksi.

Ludvig XIV tunnettiin myös lisänimellä Suuri, koska hän vahvisti monarkian asemaa yhteiskunnassa. Hänestä itsestään tuli itsevaltias, jolla oli Jumalalta saatu oikeus valtaansa. Kuningas julkaisi 13. huhtikuuta 1655 17 määräystä, joiden tarkoituksena oli täyttää kroonisesti tyhjiä valtion rahakirstuja. Väitetään että juuri tässä yhteydessä Ludvig XIV sanoi kuolemattoman lauseensa ”valtio olen minä” (l’État, c’est moi). Aihe on kiistelty, mutta ilmeisesti hän todella sanoi niin. Kuolinvuoteellaan vuonna 1715 Ludvig totesi: ”Minä poistuin, mutta valtio säilyy aina”. Ludvig XIV koki itsensä valtion ensimmäiseksi palvelijaksi.

Hänen päiväohjelmansa oli tarkasti määritelty tunti tunnilta ja koko hänen hovinsa noudatti tiukkoja sääntöjä, etikettiä ja hierarkiaa.

Kardinaali Mazarin kuoli 9. maaliskuuta 1661. Sen jälkeen Ludvig XIV:n ensimmäinen toimenpide oli poistaa rahaministerin tehtävä ja ottaa koko hallituksen johtaminen henkilökohtaiselle vastuulleen. Kuninkaan lähipiiri ei kuitenkaan ollut vakuuttunut tämän valtionjohtotaidoista, joten Ludvig XIV:n tuli näyttää kykynsä ja näin todistaa arvovaltansa.

Kuusi kuukautta myöhemmin, 5. syyskuuta 1661, Ludvig XIV saavutti 23 vuoden iän. Kuningas noudatti nyt neuvonantajiensa mielipidettä ja pidätytti vaikutusvaltaisen ministerinsä Nicolas Fouquet’n (1615–1680). Fouquet oli kaikkivoipa talousministeri ja hallitsijan jälkeen Ranskan mahtavin henkilö. Nuori kuningas halusi osoittaa valtansa suuruuden, kun hän syrjäytti väärinkäytöksistä syytetyn ministerin.

Vaikka Fouquet olisikin syyllistynyt joihinkin väärinkäytöksiin, ei hän missään tapauksessa toiminut sen pahemmin kuin hänen edeltäjänsä Jules Mazarin tai seuraajansa Jean-Baptiste Colbert. Kahdeksan vuoden ministerikautensa aikana Fouquet jopa osoitti tehokkuutta: Ranskan valtiontalous oli kohentunut siitä tilasta, johon se joutui ensin kolmikymmenvuotisen sodan ja sitten Fronde-kapinan seurauksena vuoden 1648 seutuvilla. Kuninkaalla oli kuitenkin tarve näyttää, että hän hallitsi itse ja että hän saattoi eliminoida kenet tahansa, joka oli tullut liian kunnianhimoiseksi.

Kolmevuotisen oikeusprosessin jälkeen Fouquet'n korvaajaksi tuli Jean-Baptiste Colbert vuonna 1665. Voidaan sanoa että Aurinkokuninkaan todellinen vallankäyttö alkoi tästä.

Ludvig XIV Suuren hallituskauden alkupuoli oli suurten hallinnollisten uudistusten aikaa, jolloin erityisesti verorasitus kasvoi. Vuonna 1667 kuningas loi Ludvigin oikeusjärjestelmän, eräänlaisen siviilioikeusnormiston. Vuonna 1670 Ludvig XIV loi vastaavanlaisen oikeusnormiston rikosoikeuden alalle. Metsänkäytön ja merenkulun lainsäädäntöä hän loi vuonna 1669 ja kauppalainsäädännön vuonna 1673.

Ajan myötä kuninkaan ympärille muodostui kaksi erillistä klaania, jotka kilpailivat toistensa kanssa lähes kaikessa. Colbertin klaani hallitsi miltei kaikkea mikä kosketti taloutta, ulkopolitiikkaa, merenkulkua ja kulttuuria. François Michel Louvois’n klaani piti hallussaan erityisesti Ranskan puolustuksen aluetta. Kuningas ottikin tunnuslauseekseen: ”Hajota, jotta hallitset paremmin”. Kuninkaalla oli kaksi kilpailevaa ryhmittymää käskettävänä, ja oli selvää että ne vahtivat toistensa tekemisiä tehokkaasti. Näin voitiin estää vallankaappaussuunnitelmat, joita ministerit saattaisivat yrittää kohdistaa kuninkaaseen.

Vuoteen 1671 saakka Colbertin klaani oli johtavassa asemassa. Jean-Baptiste Colbert kuitenkin menetti kuninkaan suosiota, kun Hollannin vastaisen sodan valmistelut alkoivat: ministeri Colbert suhtautui hyvin varauksellisesti valtion menojen kasvuun, jota sota väistämättä aiheuttaisi. Taustalla vaikutti myös ikäero: tuohon aikaan Colbert oli 52-vuotias ja kuningas 33-vuotias. Niinpä kuningas lähestyi 30-vuotiasta Louvois'ta, jolla oli lisäksi sama harrastus kuin kuninkaalla: sota. Vuoteen 1685 saakka Louvois'n klaanilla oli erittäin suuri vaikutusvalta suhteessa kuninkaaseen.

Ludvig XIV:n syntymän jälkeen Ranska oli jatkuvasti sodassa Espanjaa vastaan. Erityisesti Ranska vastusti Habsburgien valtaa Euroopassa. Ranska osallistui loppuvaiheessa kolmikymmenvuotiseen sotaan, joka päättyi Westfalenin rauhaan vuonna 1648. Maan oli lisäksi selvitettävä sisäiset konfliktinsa, jotka liittyivät kapinaan, jota kenraali Condé johti ja Espanja pääasiallisesti tuki.

Hiljattain englantilaisten kanssa liiton tehneet ranskalaiset saavuttivat 23. kesäkuuta 1658 Dunkerquessä merkittävän voiton Louis II Condésta Denes'n taistelussa. Espanjalaiset tukivat jälleen Condéa, ja englantilaisia johti lordiprotektori Oliver Cromwell. Kyse oli Ludvig XIV:n ensimmäisestä suuresta voitosta, ja kuningas oli tuohon aikaan 20-vuotias.

Ludvig XIV:n hallituskausi kesti 54 vuotta, ja tästä Ludvig omisti sodankäynnille kaikkiaan 32 vuotta. Kuningas antoi ministerinsä Colbertin hallita, ja Michel Le Tellierin ja sittemmin tämän pojan Louvois'n avustuksella hän organisoi uudelleen armeijan: yhdisti varainkäytön, perusti vuonna 1670 Hôtel des Invalidesin eli sotaveteraaneille tarkoitetun sairaalan ja vanhainkodin ja uudisti palvelukseenkutsumisjärjestelmän. Tämä uusi poliittinen toimi vähensi karkulaisten märää armeijasta, ja sotilaiden elintaso nousi merkittävästi.

Kuningas pyysi Sébastien Le Prestre de Vaubania rakentamaan valtakunnan alueelle puolustusjärjestelmien vyön. Ludvig XIV:llä oli käytössään 300 000 miehen vahvuinen armeija. Kuningas johdatti maan lukuisiin sotiin ja konflikteihin, joiden tarkoitus oli vahvistaa Ranskan asemia maailman poliittisessa kentässä.

Ludvig XIV:n ensimmäinen sota oli Dévolution-sota vuosina 1667–1668, joka aiheutui Espanjan kuninkaan kuolemasta. Seuraava suurempi konflikti oli Hollannin sota vuosina 1672–1678, ja tämä päättyi Nijmegenin rauhaan. Yhdeksänvuotinen sota eli Augsburgin liigan sota tai Pfalzin perimyssota käytiin vuosina 1688–1697. Viimeinen suuri konflikti oli Espanjan perimyssota vuosina 1701–1714. Tässä konfliktissa Ranskalla oli käsillä todella suuret edut, sillä Ludvig XIV:n pojanpoika Filip V oli saatu Espanjan kuninkaaksi, ja Habsburgit yrittivät vallata valtaistuinta itselleen.

Näiden sotien seurauksena Rankan alueellinen koko kasvoi huomattavasti. Ludvig XIV:n aikana Ranskaan liitettiin Ylä-Elsass, Metz, Toul, Verun (Meuse), ranskankielinen Flanderi, Franche-Comté, Sarren depertementti, Haineut’n kreivikunta ja Ala-Elsass. Tämä kaikki lisäsi merkittävästi Ranskan hegemoniaa Euroopassa. Alueellisen laajenemisen ja valta-aseman hinta oli kuitenkin suuri: lähes jatkuva sotatila johti valtion vararikon partaalle. Näin ollen jo ennestään raskaaksi käynyttä kansan verotaakkaa oli pakko lisätä. Tällä kertaa tosin verotuksen kohteeksi joutuivat aatelisetkin ja myös kuninkaallisen perheen tuli maksaa veronsa.

Ludvig XIV:n hallitusaikana aatelistosta tuli kuninkaan tahtoon alistettu kurtisaanien sääty. Kuningas antoi poliittisen vallan porvaristolle, josta ministeri Jean-Baptiste Colbert käy hyvin esimerkkinä. Kuningas halveksi aatelistoa ja salli näille vain rajoitetun aloitteellisuuden. Hänen seuraajansa Ludvig XV ei noudattanut samaa politiikkaa.

Ludvig XIV:n valtakauden alussa Ranskaa vastaan oli Espanja, Euroopan toinen suuri ja voimakas valtio. Kuninkaan hallituskauden lopulla taas Englannista tuli vaarallisin vastustaja. Englannin ollessa häntä vastaan ​​hänen täytyi yrittää estää Espanjaa joutumasta yhtä vihamielisen Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisarin Leopold I:n käsiin, joka kiisti Filip V:n vaateen Espanjan kruunuun.

Ludvig XIV:n talouspolitiikka oli hyvin yksinkertaista: kuningas kulutti sodassa kaiken rahan, jonka ministeri Jean-Baptiste Colbert onnistui haalimaan valtion kirstuihin. Kardinaali Mazarinin aikana kiristynyt verotus pani alkuun lukuisia kansannousuja: oli aateliston kapina Fronde ja kansan kapina Jacquerie, Solognen alueen maatyöläisten eli puukengänkäyttäjien kapina huhtikuusta elokuuhun 1658 ja Boulonnaisin kapina toukokuussa 1662. Boulonnaisin kapinaa kutsutaan joskus Lustucrus-kapinaksi.

Mazarinin jälkeen uusien taloudellisten keksintöjen tekoa jatkoi Colbert. Hän kehitti merkantilismista oman versionsa, jota sittemmin kutsuttiin colbertismiksi. Colbert'n talouspolitiikan ydin oli se, että vientiä on lisättävä ja tuontia on vähennettävä. Colbert perusti manufaktuureja: ne saattoivat olla valtion omistuksessa kuten Beauvais’n seinävaatekutomo ja Les Gobelins'in tekstiilimanufaktuuri Pariisissa – tai yksityisessä omistuksessa kuten Saint-Cobainin manufaktuuri. Colbert suosi vientiä ja tuki sitä valtion kautta. Hänen politiikkaansa kuului myös tuonnin rajoittaminen ja voimakas protektionismi. Colbert houkutteli Euroopan parhaita käsityöläisiä tulemaan töihin Ranskaan, jotta maa tarjoaisi parhaan mahdollisen laatuluokan tuotteita; näitä olisi myös helppo myydä muihin maihin.

Jean-Baptiste Colbert halusi helpottaa kaupankäyntiä, ja siksi hän paransi Ranskan infrastruktuuria, erityisesti hän rakennutti uusia maanteitä. Poikansa Jean-Baptiste Colbert nuoremman eli Seignelayn markiisin avustuksella Colbert kehitti kauppalaivastoa ja kuninkaallista sotalaivastoa. Tarkoitus oli edistää vientiä, ja sotalaivat taas turvasivat kauppalaivojen matkantekoa. Colbertin talouspoliittiseen ohjelmaan kuului myös siirtomaiden lisääminen ja niin sanottujen kauppakomppanioiden kehittäminen. Ludvig XIV:ta ja Colbert'ia kiinnosti toki koko silloinen tunnettu maailma. Silti heidän aikanaan perustettiin vain Ranskan Itä-Intian kauppakomppania, Ranskan Länsi-Intian (Amerikan) kauppakomppania ja Välimeren ja Osmanien valtakunnan kauppakumppania. Näiden lisäksi oli vielä Senegalin (Afrikan) kauppakomppania, jonka tuli myös järjestää orjien kolmikantakauppa.

Vuonna 1654 Ranska kolonisoi Kanadan. Maa halusi osansa Kanadan runsaista luonnonvaroista, erityisesti turkiksista. Alueita hallitsi Uuden-Ranskan kauppakomppania. Vuonna 1659 perustettiin kuningas Ludvig Pyhän mukaan nimetty kauppapaikka, joka sijaitsi Ndar-saarella Senegalin rannikolla. Vuonna 1673 Senegalin kauppakomppania sai oikeuden välittää orjia Antillien saarille.

Vuonna 1665 Ludvig XIV perusti Itä-Intian kauppakomppanian, joka sijoitettiin Madagaskarin saarelle. Samana vuonna Colbert osti Guadeloupen Charles Houel du Petit Préltä, Amerikan saarten kauppakomppanian johtajalta. Colbert osti myös Martiniquen saaren Jecques Dryel Duparqueltä. Kaikki nämä alueet luovutettiin Intian kauppakomppanian hallintaan, joka koki konkurssin vuonna 1674. Tämän jälkeen alueet liitettiin uudelleen Ranskan kuningaskuntaan. Vuonna 1677 amiraali Jean d'Estrées anasti Ranskan Guayanan hollantilaisilta – kuninkaan määräyksestä. René La Salle perusti Mississippi-joen suulle ranskalaisen siirtokunnan vuonna 1682. Ludvig XIV:n kunniaksi siirtokunta sai nimekseen Louisiane (Nouvelle-France, Uusi Ranska). Vuonna 1697 Ranskalle määrättiin Rijswijkin rauhassa läntinen puoli Haitin saaresta eli nykyinen Haitin tasavalta.

Jean-Baptiste Colbert oli kiinnostuneempi siirtomaista kuin Ludvig XIV. Kuningas tarvitsi tykinruokaa, jotta hän saattoi jatkaa sotimista Euroopassa, ja tämän vuoksi vain hyvin pieni joukko asukkaista lähetettiin siirtomaihin. Kanadaan lähetettiin sitoutuneet ja nuoret orpotytöt eli les filles du roi, kuninkaan tytöt. Colbert näki siirtomaiden kehittämiseen laajat mahdollisuudet, mutta hän totesi tiukasti, että siirtomaiden tehtävä on palvella kuningaskuntaa. Sen vuoksi ne eivät saa kehittyä kuningaskunnan teollisuuden kustannuksella. Tämä käy ilmi kirjeenvaihdosta, jota Colbert kävi Amerikan mantereen alueen intendentin kanssa. Colbert halusi kuitenkin edistää siirtomaiden luonnollista kehitystä, ja siksi hän määräsi sakkomaksun joka lankesi maksettavaksi 20 vuotta täyttäneille miehille ja 16 vuotta täyttäneille naisille, jos nämä ovat naimattomia. Toisaalta hän aloitti lapsiperheiden tukemisen: yli kymmenlapsisille perheille jaettiin 300 livren erikoistuki.

Maaliskuussa 1685 Ludvig XIV loi niin kutsutun ”Mustan lainsäädännön”, Code Noir, joka salli orjien täydellisen hyväksikäytön siirtomaissa. Tämän lainsäädännön oli tarkoitus rajoittaa orjakauppaa ja antaa orjille oma asema, sillä tätä ennen he olivat omistajiensa irtaimistoa samalla tavoin kuin tuolit tai pöydät. Laissa taattiin orjille omistusoikeus, luonnollisesti hyvin rajoitettuna. He saivat oikeuden vanhuuseläkkeeseen, heitä oli kohdeltava hyvin, ja heidän oli saatava kunnon ravintoa. Lainsäädännöllä siis säädeltiin mustien kohtelun kehykset. Lainsäädännön vastustajien mielestä Code Noir salli orjuuden institutionalisoinnin.

Ranskassa käytiin 40 vuotta kestäneet veriset uskonsodat eli hugenottisodat vuosina 1562–1598. Sotaa käytiin katolisten ja protestanttien eli hugenottien välillä. Sodat päättyivät hetkellisesti vuonna 1598, kun kuningas Henrik IV Navarralainen julisti Nantesin ediktin. Nantesin edikti takasi hugenoteille uskonvapauden, ja heidän oikeutensa jossain määrin turvattiin.

Katolisen Ludvig XIII:n (1601–1643) aikana uskonsodat jatkuivat. Kardinaali Richelieu ja Ludvig XIV kumosivat ediktit ja aloittivat järjestelmälliset protestanttien vainot. Vainoaminen kärjistyi vuonna 1685, jolloin noin 250 000 hugenottia joutui muuttamaan sorron takia pois Ranskasta muun muassa Alankomaihin, Sveitsiin, Saksaan ja Englantiin.

Ludvig XIV oli gallikanismin partisaani, ja tavoitteena oli paavin määräysvallasta itsenäinen ja yhdistynyt kristillinen Ranska. Kuningas teki 13. joulukuuta 1660 parlamentille tiettäväksi, että hän oli päättänyt poistaa juurineen jansenismin, eräänlaisen jälkireformoidun katolisen uskonnon tulkinnan. Samasta syystä Ludvig XIV toimi myös protestantismia ja Pyhän Sakramentin veljeskuntaa vastaan. Silti kuningas valitsi jansenistina tunnetun Simon Arnauld de Pomponnen valtiosihteerikseen vuonna 1671, kun rauha kirkollisissa asioissa oli saatu aikaan.

Hallituskautensa alkupuolella Ludvig XIV:llä oli erimielisyyksiä paavin kanssa. Vuonna 1662 ilmassa oli jopa uhka sodasta paavi Aleksanteri VII:ttä vastaan. Kuitenkin vuodesta 1684 lähtien Aurinkokuningas oli huomattavasti enemmän uskonnollisesti suuntautunut kuin sitä ennen. Kuningatar Maria Teresia ja Colbert olivat molemmat kuolleet vuonna 1683. Madame de Maintenonista oli tullut kuninkaan salainen puoliso. Kerrotaan että hän oli kiihkeä Nantesin julistuksen puolustaja, mutta nykyinen tutkimus ei voi vahvistaa näkemystä.

Nantesin julistus on Nantesin kaupungissa 13. huhtikuuta 1598 allekirjoitettu laki, jonka antoi Ranskan kuningas Henrik IV. Siinä kuningas salli protestanteille uskonnonvapauden tiettyjen ehtojen rajoissa. Samalla protestanteille sallittiin joitakin sotilaallisia linnoituksia. Nantesin julistuksen antamat takuut sotilaallisten tukikohtien säilyttämisestä kumottiin jo Ludvig XIII:n aikana. Nantesin julistuksen uskonnolliset kohdat kumottiin Ludvig XIV aikana vuonna 1685 Fontainebleaun julistuksella, jonka kuninkaan lisäksi allekirjoitti hänen kanslerinsa Michel Le Tellier (1603–1685). Protestanttinen uskon kiellettiin tämän jälkeen kaikkialla Ranskan valtion alueella. Tämän seurauksena useat hugenotit lähtivät siirtolaisiksi protestanttisiin maihin: Englantiin, Saksaan, Sveitsiin, Alankomaihin ja sen siirtomaihin. Voidaan puhua 200 000 pakolaisesta, joista useat olivat käsityöläisiä ja kaupunkien porvarisperheiden jäseniä.

Nykyhistorioitsijat Michel Morrineau ja Jannine Garrisson ovat luoneet huomattavasti monivivahteisempaa kuvaa karkotusjulistuksen taloudellisista seurauksista. Ranskan talous oli komean suurellinen vuonna 1686. Ranskalaisten asuttamien alueiden syntyminen eri puolille Eurooppaa salli uusien vientimarkkinoiden avaamisen. Samalla se merkitsi sitä, että tulevan vuosisadan myötä ranskankielinen kulttuuri nousi dominoivaksi Eurooppassa. Nantesin julistuksen kumoamisella oli myös epäsuoria vaikutuksia protestanttien kapinoihin, kuten niin kutsuttu kamisardien sota. Myös kääntyminen katoliseen uskoon lisääntyi. Ludvig XIV:n aikana protestantit olivat pieni vähemmistö Ranskassa. Protestanttien osuus ei ollut koskaan yli 10 % suurempi, ei edes uskonsotien aikana.

Ludvig XIV kesytti aateliston ja samalla myös uskonnon. Lukuisat aateliston jäsenet tunnustivat protestanttisuutta 1500-luvulla, mutta kysymys oli enemmän politiikasta kuin uskosta. Jotkut aatelista liittyvät kuitenkin Jean Calvinin joukkoihin. Ludvig XIV loi hovin, joka perustui tasapainoon eri aatelisten ryhmittyminen välillä. Kuningas onnistui käännyttämään lukuisia protestanttisia aatelisia. Nämä tavoittelivat tehtäviä hovissa, ja sen vuoksi he kääntyivät kaikkein katolisimman ruhtinaan uskoon. Eräät historioitsijat ovatkin tulkinneet asian niin, että Ranskan tuli olla hallittu ”yhden kuninkaan, yhden uskon ja yhden lain perusteella”. Kardinaali Mazarinin kuoleman jälkeen Ludvig ja hänen ministerinsä vähensivät pala palalta protestanttien erioikeuksia, joita monarkia oli sallinut vuodesta 1598 lähtien. Oikeuksien poistaminen ei ollut äkkinäinen toimenpide vaan hidas ja pehmeä jatkumo. Protestanteilla ei ollut pätevää ja karismaattista johtajaa, joka olisi saattanut kilpailla voimakkaan katolisen propagandan kanssa.

Kuningas Ludvig XIV:n mielestä kuningaskunnan suuruutta mitattiin rakentamisen mahtavuudella. Ludvig XIV laajennutti koko hallituskautensa ajan mahtavaa Versailles'n palatsia vähitellen. Lisäksi hän rakennutti Marlyn palatsin, jonne hän kutsui kaikkein läheisimpiä vieraitaan. Kaikkiin palatseihinsa kuningas toteutti André Le Nôtren suunnittelemat puutarhat.

Pariisissa Ludvig rakennutti Seinen ylitse vievän Kuninkaallisen sillan (Pont Royal). Se rahoitettiin kuninkaan henkilökohtaisista varoista, jotka tosin kerättiin kansalta veroina. Muita olennaisesti Pariisin kaupunkikuvaan liittyviä rakennuskohteita olivat Champs-Élysées-katu, Vendôme- ja Victoires-aukiot ja Hôtel des Invalides eli sotainvalidien ja eläkeläisten kotikasarmi. Ludvig XIV myös rakennutti Pariisin observatorion. Nämä kaikki ovat edelleenkin osa Pariisin kaupunkikuvaa.

Ludvig XIV uudisti perusteellisesti kaupunkirakenteita muun muassa Lillessä, Besançonissa, Belfortissa ja Briançonissa. Näiden kaupunkien linnoitusten luomisen kuningas antoi Vaubanin tehtäväksi. Eräitä kaupunkeja kuten Versailles ja Neuf-Brisach kuningas joko perusti tai kehitti suurimittaisesti. Ludvig XIV kehitti Brestin ja Toulonin satamia ja arsenaaleja. Hän perusti Rochefortin sotasataman Atlantin rannalle, mutta kehitti myös Lorientin ja Sèten kauppasatamia ja perusti sekä vapaasataman että kaleerilaivaston Marseilleen.

Ludvig XIV:n aikaansaannosta eri puolilla Ranskaa ovat myös vuonna 1680 aloittaneen Comédie-Françaisen luominen ja vuonna 1681 tapahtunut Midin kanavan avaaminen liikenteelle. Tämä kanava yhdistää Atlantin ja Välimeren ja kulkee Toulousen kautta. Marraskuussa vuonna 1682 kuningas laski Lycée Louis-le-Grand -collègen peruskiven Pariisissa. Oppilaitoksesta tuli nopeasti hyvin suosittu ja arvostettu. Vuonna 1702 hän jakoi Pariisin 20 kortteliin eli arrondissementiin. Kuningas perusti Pariisiin julkisen katuvalaistuksen. Hän perusti myös poliisivoimat, jonka tehtävä oli päivystää pääkaupungin kaduilla.

Nicolas Fouquet’n pidätyksen jälkeen Aurinkokuningas alkoi matkia ministerinsä loistavan ylellistä elämää. Ludvig XIV oli äärimmäisen tuhlaileva ja kulutti suunnattomia summia kuninkaallisen hovin menoihin. Hän toimi taiteiden suojelijana ja tuki taloudellisesti aikakautensa suuria kulttuuripersoonia. Ludvig XIV:n seurapiiriin kuuluivat muun muassa muusikko Jean-Baptiste Lully, sisustaja Charles Le Brun ja puutarhuri André Le Nôtre. Kuningas oli kirjailija Molièren ensimmäisen lapsen sylikummi. Ludvig XIV asetti Ranskan akatemian henkilökohtaiseen valvontaansa, ja hänestä tuli akatemian ”protecteur” eli suojelija. Kuningas käytti merkittäviä summia Louvren uudistamiseen ennen kuin lopulta valitsi Versailles’n kuninkaalliseksi asuinsijakseen. Hän muutti Versailles'hin vuonna 1682 kahdenkymmenen vuoden uudistus- ja laajennustöiden jälkeen.

Ludvig XIV:n elämäntyyliä ja kulttuuriharrastuksia matkittiin lähes kaikissa Euroopan hoveissa. Elämänmuodon vaikutukset levisivät porvaristoonkin, tosin pienemmässä mittakaavassa. Aurinkokuninkaan aikaa pidetään yleisesti barokin aikakautena, joskin Ranskassa on vakiintunut nimitys Ludvig XIV:n tyylistä ja -kaudesta.

Ludvig XIV:llä oli lukuisia rakastajattaria. Heistä tärkeimpiä olivat:

• Anne de Rohan-Chabot, Soubisen prinsessa (1648–1709), suhde vuosina 1669-1675
• Catherine Charlotte de Gramont, Monacon prinsessa (1639–1678), suhde vuonna 1666
• Louise Françoise de la Baume le Blanc, Mademoiselle de La Vallière, Vaujoursin herttuatar (1644–1710), suhde vuodesta 1661 lähtien; virallinen rakastajatar (maîtresse-en-titre) 1666-1674
• Bonne de Pons d'Heudicourt (1644–1709), lyhyt suhde vuonna 1665
• Françoise Athénaïs de Rochechouart de Mortemart, Madame de Montespan, Montespanin markiisitar (1640–1707), suhde vuodesta 1666; virallinen rakastajatar (maîtresse-en-titre) 1667-1680
• Isabelle de Ludres (1647–1726), suhde 1675-1676
• Claude de Vin des Œillets (1637–1687). Suhteesta vuonna 1675 syntyi tytär Louise de Maisonblanche (17. kesäkuuta 1676 – 12. syyskuuta 1718), avioituneena La Queue'n paronitar, jota kuningas ei tunnustanut.
• Françoise d’Aubigné, Madame de Maintenon, Maintenonin markiisitar (1635–1719). Hänen kanssaan kuningas avioitui salaisesti vaimonsa kuoleman jälkeen, ilmeisesti syksyllä 1683.
• Marie Angélique de Scoraille de Roussille, Fontangesin herttuatar (1661–1681). Suhteesta 1677-1679 syntyi kaksi kuollutta lasta, joista toisen synnytyksen jälkeisiin komplikaatioihin Marie kuoli.

Teini-ikäisenä Ludvig XIV kohtasi kardinaali Mazarinin sisarentyttären Marie Mancinin, Colonnan prinsessan (1640–1715) ja heidän välilleen syttyi palava intohimo. Tämä oli vastoin kardinaalin tarkoituksia ja Ranskan etua. Omien etujensa tähden Mazarin halusi naittaa sisarentyttärensä Espanjan kruununperilliselle. Vuonna 1670 kirjailija Jean Racine sai kuninkaan ja Marie Mancinin suhteesta aiheen Bérénice–näytelmään.

Väitetään, että Catherine de Bauvais olisi saanut etuoikeuden kuninkaan poikuuden viemiseen. Historioitsijat ovat näiden tarinoiden kanssa kuitenkin jyrkästi eri mieltä. Joka tapauksessa tämä alhaista syntyperää olevan nainen sai osakseen suunnattoman kunnian, kun kuninkaan äiti Anna Itävaltalainen lahjoitti hänelle Louvren työmaalle aiotut rakennuskivet. De Bauvais rakennutti kivistä Pariisiin yksityispalatsin nimeltä Bauvais-palatsi – se sijaitsee yhä osoitteessa 68 Place des Vosges.

Myöhemmin Ludvig XIV tunnettiin suurena naistensankarina. Kuningas rakennutti salaisen portaikon Versailles’n palatsiin, jotta hän voisi liittyä lukuisten rakastajattariensa seuraan salaa milloin tahansa. Sivusuhteet ärsyttivät Compagnie du Saint-Sacrement -nimistä uskonnollista kiihkomieleistä salaseuraa. Jacques Bénigne Bossuet ja Madame de Maintenon yrittivät johdatella kuningasta kohti suurempaa hyveellisyyttä.

Espanjalaiset hyväksyivät 7. marraskuuta 1659 Pyreneiden rauhansopimuksen allekirjoittamisen. Sopimuksella määrättiin tarkoin Ranskan ja Espanjan välinen raja Pyreneillä. Ludvig XIV hyväksyi, ehkä vastentahtoisesti, noudattaa sopimuksen pykäliä. Sopimuksen mukaan odotettiin, että Ludvig XIV avioituu infantan eli kruununprinsessa María Teresian (1638–1683) kanssa. María Teresa (ransk. Marie-Thérèse) oli Espanjan kuninkaan Filip IV:n ja prinsessa Elisabet Ranskalaisen tytär.

Avioliitto solmittiin Baskimaalla, Saint-Jean-de-Luz’n kaupungissa 9. kesäkuuta 1660. Ludvig XIV tapasi tulevan aviopuolisonsa, kaksinkertaisen serkkunsa vain kolme päivää aiemmin. María Teresa ei osannut puhua lainkaan ranskaa. Vaikka yhteinen kieli puuttui, juorut kertovat että Ludvig täytti miehiset aviovelvollisuutensa kiihkeästi, jopa todistajien läsnä ollessa.

Vallanperimysongelmat ja samalla myös Ludvig XIV:n terveys olivat ajankohtainen asia kuninkaan hallituskauden lopulla. Vuonna 1711 hänen poikansa Ludvig ”Grand Dauphin” kuoli isorokkoon 49-vuotiaana. Isänsä kuoleman jälkeen Ludvig XIV:n pojanpojasta, Burgundin herttua Ludvigista (1682–1713) tuli kruununprinssi eli dauphin. Tämä kuitenkin kuoli tuhkarokkoon vuonna 1712. Toinenkin pojanpoika, Bretagnen herttua Ludvig, kuoli tuhkarokkoon samana vuonna. Burgundin herttuan vanhin poika oli kuollut jo vuonna 1705. Burgundin herttualta jäi vain yksi poika, Anjoun herttua, tuleva Ludvig XV.

Grand Dauphinin eli kruununprinssin toinen poika valittiin Espanjan kuninkaaksi vuonna 1700, ja hän otti nimekseen Filip V. Samalla hän luopui kaikista vaatimuksistaan Ranskan kruunuun niin kutsutun Espanjan perimyssodan yhteydessä ja sen päättäneessä Utrechtin rauhassa vuonna 1713. Näin Ludvig XIV toteutti haaveensa saada oman sukunsa Bourbon-dynastian jäsen Espanjan valtaistuimelle. Useista muutoksista huolimatta Bourbon-suku on säilyttänyt Espanjan kruunun hallussaan: nykyinen kuningas Felipe VI on näin ollen Ludvig XIV:n jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa.

Berryn herttua Kaarle (s. 1686) kuoli vuonna 1714. Espanjan sukuhaaraa lukuun ottamatta Ludvig XIV:n ainoa laillinen miespuolinen perillinen oli Anjoun herttua, Ludvigin pojanpojanpoika. Hän syntyi vuonna 1710 ja oli pieni poika, jolla oli heikko terveys. Kun jäljellä ei ollut kuin hyvin vähäinen määrä ns. veriprinssejä, jotka kuuluivat Bourbon-suvun nuorempiin haaroihin, päätti kuningas Ludvig XIV vahvistaa kuninkaallista perhettä laillistamalla perimykseen oikeutetuiksi myös Mainen herttua Louis August de Bourbonin ja Toulousen kreivi Louis Alexandre de Bourbonin. Nämä olivat kuninkaan aviottomia lapsia, ja heidän äitinsä oli Madame de Montespan.

Kaikesta huolimatta Ludvig XIV:n suora laillinen jälkeläinen Anjoun herttua tuli dauphiniksi eli kruununprinssiksi ja lopulta hallitsijaksi nimellä Ludvig XV. Koska Ludvig XV oli vielä alaikäinen, valtionhoitajan tehtävät uskottiin Orléansin herttua Filip II:lle (1674–1723). Tämä oli Ludvig XIV:n sekä veljenpoika että vävy.

Vanhana miehenä Aurinkokuninkaalla oli paljon sairauksia, joita lääkärit yrittivät parantaa ajan parhaan tietämyksen mukaan. Heidän keinonsa eivät kuitenkaan auttaneet vaan pahensivat potilaan vointia. Erääseen hoitoon kuului hampaiden vetäminen suusta ja lääkkeeksi tarjottiin jauhettuja kyykäärmeitä ja jäisten hedelmien syömistä. Viimeisin vaiva oli jalassa oleva kuolio, jota lääkittiin aasinmaidolla.

Kun hallitsija tunsi loppunsa olevan lähellä, hän pyysi pojanpojanpoikansa, tulevan Ludvig XV:n luokseen ja antoi tälle tärkeitä neuvoja. Ne kuuluivat näin: ”Älä rakasta minun laillani rakennustaidetta ja sotia. Päinvastoin, yritä elää rauhassa naapureittesi kanssa... Kuuntele hyviä neuvoja ja noudata niitä, yritä parantaa kansan elinoloja, mihin minä en valitettavasti koskaan kyennyt...” Tätä voi pitää kuolevan hallitsijan rehellisinä itsetilityksenä.

Ludvig XIV kuoli 76-vuotiaana 1. syyskuuta 1715 kuolion aiheuttamaan verenmyrkytykseen. Hän olisi täyttänyt neljän päivän kuluttua 77 vuotta. Hänen sanotaan julistaneen kuolinvuoteellaan: ”Minä lähden, mutta valtio säilyy aina”. Ludvig XIV:n hallituskausi kesti 72 vuotta ja sata päivää – se on yksi kaikkien aikojen pisimmistä valtakausista. Ludvig XIV haudattiin kaikin mahdollisin kirkollisin sakramentein, jotka omistettiin ”kaikkein kristillisimmälle kuninkaalle”, ja hänen hautansa sijaitsi Saint-Denisin luostarin basilikassa Pariisissa.

Ranskan vallankumouksen aikana kapinalliset ryöstivät Ludvig XIV:n haudan, ja kuninkaan jäänteet hävisivät. Erään tarinan mukaan eräällä illallisella Britanniassa isäntä esitteli vierailleen harvinaisen arvoesineen: Ranskan aurinkokuninkaan Ludvig XIV:n balsamoidun sydämen, jonka hän oli ostanut vallankumouksellisilta. Vieraiden joukossa oli myös erikoisista ruokailutottumuksista tunnettu pappi ja pedagogi William Buckland. Buckland saattoi tarjota vierailleen esimerkiksi peltohiirtä, krokotiilia, pingviiniä tai koiranpentua. Kun Buckland näki Ludvigin sydämen, hän totesi: ”Olen syönyt elämäni aikana monia outoja asioita, mutta en koskaan kuninkaan sydäntä.” Sitten hän nappasi elimen haarukkaansa ja söi sen. ^lähde?

Ludvig XIV:llä oli lukuisia avioliitosta syntyneitä ja avioliiton ulkopuolisia jälkeläisiä. Kuninkaalla oli puolisonsa Itävallan Maria-Teresan kanssa kuusi lasta, heistä vain yksi eli lapsuutta pidemmälle:

• Ludvig (1661–1711) eli ”Grand Dauphin”, kuoli isorokkoon 49-vuotiaana
• Anne-Élisabeth (1662–1662), kuoli alle kaksikuisena
• Marie-Anne (1664–1664), kuoli alle kaksikuisena
• Marie-Thérèse (1667–1672), La Petite Madame Royal, kuoli 5-vuotiaana
• Philippe Charles (1668–1671), Anjoun herttua, kuoli 3-vuotiaana
• Louis François (1672–1672), Anjoun herttua, kuoli alle puolivuotiaana

Rakastajattariensa kanssa Ludvig XIV sai 16 tai 17 lasta. Näistä kahdeksan sai virallisen lapsen aseman:

• Louise Françoise de la Baume le Blanc, Mademoiselle de La Vallièren, Vaujoursin herttuattaren kanssa syntyi kuusi lasta. Näistä kaksi saavutti aikuisiän ja heidät virallistettiin:

• Marie Anne de Bourbon, jota kutsuttiin ”Ensimmäiseksi Blois’n Mademoiselleksi” (2. lokakuuta 1666 – 3. toukokuuta 1739), laillistettu 13. huhtikuuta 1667, avioitui 16. tammikuuta 1680 Louis Armand I:n, Bourbon-Contin prinssin (1661–1685) kanssa. He menivät naimisiin 13- ja 18-vuotiaina, avioliittoa ei koskaan pantu täytäntöön, ei jälkeläisiä. Marie Anne ei avioitunut uudelleen ja peri äitinsä La Vallièren herttuattaren arvon ja maaomaisuuden tämän kuoltua.

• Louis de Bourbon, Vermandois’n kreivi (3. lokakuuta 1667 – 18. marraskuuta 1683), laillistettu helmikuussa 1669. Kuoli ilman jälkeläisiä 16-vuotiaana maanpaossa sotaretkellä Flanderissa.

• Françoise Athénaïs de Rochechouart de Mortemart'in, Montespanin markiisittaren kanssa kuninkaalla oli kahdeksan lasta. Näistä kuusi laillistettiin ja neljä eli aikuisikään saakka:

• Louis Auguste de Bourbon, Mainen herttua (31. maaliskuuta 1670 – 14. toukokuuta 1736), laillistettu 20. joulukuuta 1673. Hän avioitui 19. maaliskuuta 1692 Anne-Louise Bénédicte de Bourbon-Condén kanssa. Tästä avioliitosta syntyi seitsemän lasta, jotka kaikki kuolivat pieninä.

• Louise Françoise de Bourbon, jota kutsuttiin nimellä ”Mademoiselle de Nantes” (1. kesäkuuta 1673 – 16. kesäkuuta 1743), laillistettu 20. joulukuuta 1673. Hän avioitui 24. heinäkuuta 1685 Louis III de Bourbon-Condén, Bourbonin herttuan ja kuudennen Condén ruhtinaan kanssa. Tästä avioliitosta syntyi yhdeksän lasta.

• Françoise-Marie de Bourbon, jota kutsuttiin nimellä ”Toinen Blois’n Mademoiselle” (4. toukokuuta 1677 – 1. helmikuuta 1749), laillistettu marraskuussa 1681. Hän avioitui 18. helmikuuta 1692 Orléansin herttua Filip II:n, tulevan sijaishallitsijan kanssa. Heille syntyi kahdeksan lasta, joista Louise Élisabeth d'Orléans (1709–1742), avioitui Espanjan kuningas Ludvig I:n kanssa. Heillä ei ollut jälkeläisiä.

• Louis-Alexandre de Bourbon, Toulousen kreivi (6. kesäkuuta 1678 – 1. joulukuuta 1737), laillistettu marraskuussa 1681. Hän avioitui 22. helmikuuta 1723 Marie Victoire de Noaillesin kanssa, ja tästä avioliitosta syntyi yksi poika.

• Roberto Rossellini: La Prise du pouvoir par Louis XIV, 1967
• Bernard Broderie: Merveilleuse Angélique, 1965
• Randal Wallace: The Man in the Iron Mask, 1998
• Gérard Corbiau: Le Roi danse, 2000
• Roland Joffé: Vatel. 2000
• George Blagden: Versailles (sarja), 2015–

• Uusi Ranska

• Biografiat
  • Yves Marie Bercé: Louis XIV. Cavalier Bleu, 2005. ISBN 2-84670-122-9.
  • Lucien Bély: Louis XIV premier d'entre les roi. Gisserot, 2005. ISBN 2-87747-772-X.
  • François Bluche: Louis XIV premier d’entre les roi. Hachette, 1999. ISBN 2-01-278987-0.
  • Jean-Christian Petitfils: Louis XIV. Perrin, 1995. ISBN 2-235-02314-2.
  • Gérard Sabatier: Versailles ou la figure du roi. Albin Michel, 1999. ISBN 2-226-10472-0.

• Synteesit
  • Le siècle de Louis XIV Voltairen kirjoittama – 1751
  • Olivier Chaline: Le régne de Louis XIV. Flammarion, 2005. 2082105180.
  • Pierre Goubert: Le siècle de Louis XIV. , 1998. 2253905453).
  • Joel Cornette: Chronique du règne de Louis XIV. SEDES, 1997. 2718190116.
  • Hubert Methivier: Le siècle de Louis XIV. PUF, 1995. ISBN 2-253-90545-3.
  • André Corvisier: La France de Louis XIV Ordre intérieur et place en Europe. SEDES, 1994. ISBN 2-7181-3676-6.
  • François Bluche: Le temps de Louis XIV. Hachette, 1994. ISBN 2-01-235105-0.
  • Ragnhild Hatton: L'Époque de Louis XIV. Flammarion, 1992. ASIN 2080609904.
  • Robert Mandrou: Louis XIV en son temps. PUF, 1990. ISBN 2-13-035864-0.

• Monografiat
  • Faruk Bilici: Louis XIV et son projet de conquête d'Istanbul. Turk Tarih Kurumu, 2004. ISBN 975-16-1701-4.
  • Daniel Dessert: 1661, Naissance d'un mythe? Louis XIV prend le pouvoir. Complexe, 2000. ISBN 2-87027-792-X.
  • Peter Burke: Louis XIV: les stratégies de la gloire. Seuil, 1998. ISBN 2-02-020638-2.
  • Pierre Goubert: Louis XIV et vingt millions de français. Hachette, 1998. ISBN 2-01-278870-X.
  • Hervé Hasquin: Louis XIV face à l'Europe du Nord. Racines, 1995. ISBN 2-87386-390-0.
  • Jean Meyer: 1638 la naissance de Louis XIV. Complexe, 1989. ISBN 2-87027-303-7.
  • Tieteen Kuvalehti Historia, 5/2013, Bonnier Publications Oy

• Louis Bertrand: Ludvig XIV:n rakkausseikkailut 1–2. Patria, 1926.
• Carl Grimberg: Kansojen historia (Osa 15–16). WSOY, 1958.
• Vincent Cronin: Ludvig XIV: kuningas ja ihminen. Otava, 1969.
• Nancy Mitford: Aurinkokuningas. Weilin+Göös, 1979. ISBN 951-35-1968-6.
• Claude Duneton: Aurinkokuningas : Ludvig XIV:n lapsuus. Otava, 1986. ISBN 951-1-08990-0.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Ludvig XIV Wikimedia Commonsissa

• Ludvig XIV:n sukupuu, "French Royal Family Tree"^{[vanhentunut linkki]} (englanniksi) – Morgan Library & Museum
• Ludvig XIV biografia (Arkistoitu – Internet Archive) Versailles’n linnan sivuilla (ranskaksi) ^{[vanhentunut linkki]}

Louis Joseph Vendôme (oik. Louis Joseph de Bourbon, Vendômen herttua) (1. heinäkuuta 1654 Pariisi – 15. kesäkuuta 1712 Viñaroz, Katalonia) oli Ranskan marsalkka vuodesta 1695 ja Ranskan armeijan merkittävimpiä komentajia elinaikanaan. Vuonna 1669 hän peri isältään sarjan titteleitä: Vendômen herttua (nimellä Ludvig III), Beaufortin herttua (myi herttuakunnan vuonna 1688), Etampesin herttua ja Penthièvren kreivi.

Louis Joseph Vendôme liittyi Ranskan armeijaan 1672 ja kunnostautui Ranskan-Hollannin sodassa Henri Turennen alaisena. Hän taisteli yhdeksänvuotisen sodan aikana ensiksi François Luxembourgin alaisena Belgiassa vuoteen 1692 ja vuonna 1693 Nicolas Catinatin armeijassa Pohjois-Italiassa. Vuonna 1695 Hän seurasi Adrien-Maurice Noaillesia Ranskan joukkojen komentajana Kataloniassa ja pakottikin Espanjan kuninkaan Kaarle II:n rauhaan vallattuaan loppukesällä 1697 Barcelonan kahden kuukauden piirityksen jälkeen.

Vuonna 1702, Espanjan perimyssodan aikana, Vendôme sai ranskalais-espanjalaisen armeijan komentajuuden Italiassa Catinatin ja François Villeroin epäonnistuttua. Hän todisti olevansa taitavan vastustajansa, serkkunsa prinssi Eugen Savoijilaisen vertainen, ja voitti tämän lopulta Cassanon taistelussa vuonna 1705.

Vuonna 1706 Vendôme siirrettiin taistelemaan Flandersiin, jossa hän oli kuitenkin vain Ludvig XIV pojanpojan, Burgundin herttuan kakkosmies. Tämän jälkeen hän oli kaksi vuotta pois armeijan palveluksesta, mutta palasi takaisin johtamaan armeijaa hyökkäyksessä Espanjaan, ja voittikin vielä liittokunnan joukot Brihuegassa ja Villa Viciossa vuonna 1710. Vendôme kuoli yllättäen kesken sotaretken Kataloniassa 1712.

• Childs, John: Warfare in the Seventeenth Century. Lontoo: Cassell, 2001. ISBN 0-304-36373-1.

Louis I Condé (oik. Louis I de Bourbon, Condén ruhtinas, 7. toukokuuta 1530 Vendôme – 13. maaliskuuta 1569 Jarnac) oli ranskalainen kenraali ja hugenottijohtaja. Hän johti hugenotteja Ranskan uskonsotien alkuvaiheessa, kunnes hänet vangittiin ja murhattiin Jarnacin taistelun jälkeen 1569.

Condé oli Ranskan armeijan palveluksessa mukana sodassa espanjalaisia vastaan Metzin piirityksessä 1552 ja St. Quentinin taistelussa 1557. Käännyttyään protestantiksi hän kilpaili hugenottien johtajuudesta Gaspard Colignyn kanssa, mutta Ranskan uskonsodissa kaksikko teki yhteistyötä. 19. joulukuuta 1562 Condé johti hugenotteja sodan ensimmäisessä merkittävässä yhteenotossa, Dreuxin taistelussa, joka päättyi hugenottien tappioon ja jossa kummankin puolen komentajat jäivät vangeiksi. Yhdessä Colignyn kanssa Condé johti hugenotteja Pariisin piirityksessä, joka päättyi St. Denisin taisteluun marraskuussa 1567. Elokuussa 1568 katoliset yrittivät siepata Colignyn ja Condén, mutta epäonnistuivat. Hävityssä Jarnacin taistelussa 1569 Condé jäi taas vangiksi, mutta tällä kertaa katoliset murhasivat hänet pian vangitsemisen jälkeen.

• Arnold, Thomas F.: The Renaissance at War. Lontoo: Cassell, 2002. ISBN 0-304-36353-7.

Henrik IV (13. joulukuuta 1553 Pau, Béarn, Navarran kuningaskunta – 14. toukokuuta 1610 Pariisi, Ranskan kuningaskunta) oli ensimmäinen Bourbon-sukuinen Ranskan kuningas. Hän hallitsi vuosina 1589–1610. Hän oli Navarran kuningas Henrik III vuodesta 1572 lähtien.

Henrikin vanhemmat olivat Vendômen herttua Anton Bourbonilainen ja Navarran kuningatar Jeanne d’Albret. Henrikillä oli viisi sisarusta, joista vain nuorempi sisar Catherine de Navarre (1559–1604) eli aikuiseksi asti; tämä oli Navarran kruununperijä, kunnes Henrikin ensimmäinen poika syntyi vuonna 1601. Lisäksi hänellä oli avioton velipuoli Charles (1554–1610), josta tuli Rouenin arkkipiispa.

Henrik periytyi isänsä kautta suoraan ylenevässä polvessa Ranskan Kapetingien-suvun kuninkaista. Tuskin oli kuitenkaan odotettavissa, että hän jonakin päivänä nousisi Ranskan valtaistuimelle, sillä Katariina de' Médici oli jo synnyttänyt kolme poikaa kuningas Henrik II:lle ja synnyttäisi pian neljännen. Prinssi Henrik vietti suurimman osan varhaislapsuudestaan ​​Béarnissa. Vuosina 1561–1567 hän asui pikkuserkkujensa Ranskan kuninkaan lasten kanssa, joiden joukossa oli hänen tuleva vaimonsa Margareeta Valoisilainen.

Uskonnollinen kriisi katolisten ja protestanttisten hugenottien välillä oli kärjistymässä, mikä johti pitkään sisällissotaan. Isä Antoine de Bourbon liittoutui väliaikaisesti protestanttien kanssa, mutta vaihtoi puolta ja haavoittui kuolettavasti taistelussa heitä vastaan vuonna 1562. Henrikin äiti Navarran kuningatar Jeanne d’Albret piti kiinni periaatteistaan ja julkisti kääntymyksensä kalvinismiin ​​vuonna 1560. Henrik oli juuri täyttänyt 13 vuotta, kun äiti toi hänet takaisin Béarniin. Älyllisen kehityksensä ratkaisevina vuosina hänet kasvatettiin protestanttisuuden tiukoilla periaatteilla. Suunnilleen samaan aikaan hän aloitti sotilaskoulutuksensa. Syksyllä 1567 Henrik toimi nimellisenä johtajana Ala-Navarran kapinallista katolista aatelista vastaan ​​tehdyssä rangaistusmatkassa, joka päättyi helppoon voittoon.

Vuonna 1568 äiti lähetti hänet lankonsa Louis I de Bourbonin, Condén prinssin luokse, joka oli protestanttien joukkojen johtaja. Anjoun herttua, tuleva Henrik III, yllätti protestantit ja voitti heidät Jarnacin lähellä 13. maaliskuuta 1569 ja Condén prinssi surmattiin. Jeanne d’Albret vei Henrikin protestanttisten joukkojen uuden johtajan Gaspard de Colignyn luo, joka antoi nuorelle prinssille sotilaskoulutuksen. Henrik kunnostautui Arnay-le-Ducin taistelussa 26. kesäkuuta 1570, johtaessaan hugenottien ratsuväen ensimmäistä hyökkäystä. Pitkä matka tuhoutuneiden provinssien läpi, joka ulottui Poitousta Burgundin sydämeen, karaisi hänet sotilaalliseen henkeen, jonka hän säilytti koko elämänsä, ja sai hänet pohtimaan valtakuntaa kohdannutta katastrofia.

Rauha solmittiin elokuussa 1570, ja protestanteille suotiin erittäin liberaaleja myönnytyksiä uskontonsa suhteen. Monet ihmiset, kuten kuningatar Katariina de' Médici, toivoivat sisällissodan päättyneen. Rauhan vahvistamiseksi järjestettiin avioliitto prinssi Henrikin ja Ranskan prinsessa Marguerite de Valoisin välillä. Äitinsä kuoltua kesäkuussa 1572, prinssi Henrikistä tuli Navarran kuningas ja Béarnin herra. Hän ja Marguerite avioituivat Pariisissa 18. elokuuta 1572, mutta jo viisi päivää myöhemmin 24. elokuuta koitti Pärttylinyön verilöyly, jossa kuninkaalliset joukot murhasivat tuhansia ranskalaisia ​​protestantteja. Verenvuodatuksen vuoksi avioliittoa kutsuttiin julkisesti "verenpunaisiksi-häiksi".

Henrik myöntyi lankonsa Kaarle IX:n käskyyn luopua protestanttisesta uskonsa. Hänen kääntymisensä vapaaehtoisesti katolisuuteen oli ilmeisen epäilyttävää ja siksi häntä pidettiin vankina kolme ja puoli vuotta ensin Kaarle IX:n ja sitten Henrik III:n hovissa. Hän kätki huolellisesti kärsimättömyytensä ja salasi voimakkaan persoonallisuutensa vangitsijoiltaan. Helmikuussa 1576 hänen kuitenkin onnistui paeta Ranskan hovista, minkä jälkeen hän perääntyi ja liittyi protestanttien ja katolisten kapinallisten yhdistettyihin joukkoihin Henrik III:tta vastaan. Vapauduttuaan hän osoitti terävää älyä ja poliittista älykkyyttä roolissaan protestanttisten kirkkojen suojelijana. Hänen maalaisjärkensä – yksi hänen erinomaisista piirteistään, paitsi rakkaussuhteissa – ilmeni sisällissodan syttyessä uudelleen vuoden 1576 lopulla. Hugenotit menestyivät huonosti, ja tilannetta arvioinut Henrik onnistui taivuttelemaan uskonveljensä luopumaan kamppailusta ja hyväksmnään Bergeracin rauhansopimus 17. syyskuuta 1577 huolimatta sen heille aiheuttamista uhrauksista.

Henrikistä tuli Ranskan laillinen kruununperijä Henrik III:n nuorimman veljen François, Anjoun herttuan kuoltua vuonna 1584, koska hän oli Ludvig IX:n jälkeläinen ja Kapetingien dynastian viimeinen miespuolinen perillinen. Hän joutui kuitenkin taistelemaan kruunusta katolista liigaa vastaan, joka ei hyväksynyt protestanttista kuningasta. Aiempi kuningas Henrik III liittyi lopulta Henrik IV:n joukkoihin, mutta hänet murhattiin pian. Henrik IV oli Henrik III:n kuoltua nimellisesti kuningas vuodesta 1589, mutta katolinen liiga vastusti häntä yhä.

Henrik IV löi katolisen liigan joukot vuonna 1589 Arquesin ja vuonna 1590 Ivryn taistelussa, mutta joutui luopumaan Pariisin piirityksestä, kun katolinen liiga liittoutui espanjalaisten kanssa. Lopulta Henrik suostui ainakin nimellisesti luopumaan protestanttisuudesta – hänen kerrotaan sanoneen ”Pariisi on aina yhden messun arvoinen” – ja hän tuli käytännössäkin kuninkaaksi vuonna 1594. Hän antoi Nantesin ediktin, joka lisäsi protestanttien uskonnonvapautta huomattavasti ja käytännössä lopetti Ranskan uskonsodat. Henrik IV kävi menestyksekkään sodan Espanjaa vastaan vuosina 1595–1598, lisäsi ulkomaankauppaa kauppasopimuksilla osmanien Turkin, Englannin ja Espanjan kanssa sekä rohkaisi Kanadan uudisasuttamista.

Vaikka Henrikistä pidettiin yleisesti ottaen, jotkut katolilaiset pitivät häntä harhaoppisena vallananastajana ja jotkut protestantit uskonpetturina. Hän oli ainakin 12 kertaa salamurhayrityksen kohteena, kuten Pierre Barrièren yritys elokuussa 1593 ja Jean Châtelin yritys joulukuussa 1594.

Henrikin murhasi Pariisissa 14. toukokuuta 1610 katolinen kiihkoilija François Ravaillac, joka puukotti häntä, kun hänen avovaununsa pysäytettiin Rue de la Ferronneriella. Kulun pysäytti kuningatar Maria de'Medicin kruunajaisseremoniaan liittyvä ruuhka, kuten Gaspar Bouttatsin tekemässä kaiverruksessa on kuvattu. Hercule de Rohan, joka matkusti vaunuissa kuninkaan kanssa, haavoittui hyökkäyksessä, mutta selvisi hengissä. Ravaillac otettiin kiinni välittömästi ja hänet teloitettiin muutamaa päivää myöhemmin.

Henrik IV haudattiin Saint-Denisin basilikaan.

Henrik IV oli aikaansa nähden suvaitsevan ja kansasta välittävän asenteensa sekä ulkopoliittisen menestyksensä takia varsin pidetty, mistä syystä hän on saanut lempinimiä kuten Suuri ja Hyvä kuningas.

Henrik IV:n ensimmäinen puoliso oli Ranskan prinsessa Margareeta Valoisilainen (ransk. Marguerite de Valois), lapseton avioliitto mitätöitiin vuonna 1599. Toinen puoliso oli yli 20 vuotta nuorempi italialainen upporikas perijätär, prinsessa Maria de’ Medici. Henrik suunnitteli avioliittoa myös rakastajattarensa Gabrielle d’Estrées’n kanssa, mutta tämä kuoli vuonna 1599 ennen kuin avioliittoa ehdittiin solmia.

Avioliitosta Maria de’ Medicin kanssa syntyivät lapset:

• Ludvig XIII (1601–1643), Ranskan kuningas
• Élisabet (1602–1644), Espanjan kuningatar, kuningas Filip IV:n puoliso
• Christine (1606–1663), Savoijin herttuatar, herttua Viktor Amadeus I:n puoliso
• Nicolas (1607–1611), nuorena kuollut vammainen lapsi
• Gaston (1608–1660), Orléansin herttua
• Henriette-Marie (1609–1669), Englannin kuningatar, kuningas Kaarle I:n puoliso.

Suhteesta rakastajatar Gabrielle d’Estrées’n (1571 tai 1573–1599) kanssa syntyi kolme aviotonta lasta, jotka Henrik tunnusti:

• César (1594–1665), Vendômen herttua
• Catherine-Henriette (1596–1663), d’Elbeufin herttuatar
• Alexandre (1598–1629), Vendômen ritari (Chevalier de Vendôme)

Henrikillä oli elämänsä aikana yli 50 rakastajatarta, mutta vain yhden lapset hän tunnusti omikseen. Catherine Henriette de Balzac d'Entragues, Verneuilin markiisitar (1579–1633) oli Gabrielle d'Estrées'n jälkeen suosikkirakastajatar. Myös sisar Marie-Charlotte de Balzac d’Entragues (1588—1664) oli kuninkaan rakastajatar.

Alfonso VI Voitokas (port. Afonso VI o Vitorioso); (21. elokuuta 1643 Lissabon, Portugalin kuningaskunta – 12. syyskuuta 1683, Sintra) oli Portugalin kuningas vuosina 1656–1683.

Alfonson vanhemmat olivat Juhana IV ja espanjalaissyntyinen Luisa María Francisca de Guzmán y Sandoval (1613–1666), joka oli Manuel Pérez de Guzmán y Silvan, Medina-Sidonian herttuan (1579–1636) ja Juana Lorenza Gomez de Sandoval y de la Cerdan (k. 1624) tytär.

Hänellä oli viisi sisarusta. Vanhin veli Teodosius, Brasilian prinssi (1634–1653) kuoli naimattomana 19-vuotiaana tuberkuloosiin; vanhempi sisar Johanna (Juana) Beiran ruhtinatar (1635–1653) kuoli naimattomana 18-vuotiaana, vanhempi sisar Katariina de Bragança (1638–1705) avioitui Englannin kuninkaan Kaarle II:n kanssa ja nuorin veli Pietari II (1648–1706) oli Portugalin kuningas vuodesta 1683 lähtien.

Alfonso seurasi isäänsä Juhana IV:ttä valtaistuimelle 13-vuotiaana vuonna 1656, mutta koska Alfonso oli jo kolmivuotiaasta lähtien ollut sairauden puoliksi halvaannuttama ja henkisesti epävakaa, äiti Luisa de Guzmán toimi sijaishallitsijana vuoteen 1662 asti. Hän oli kärsinyt lapsena "pahanlaatuisesta kuumeesta", mahdollisesti meningoenkefaliitista, joka teki hänestä henkisesti ja fyysisesti vammaisen.

Alfonsoa pidettiin henkisesti sopimattomana hallitsemaan. Älyn puutteen lisäksi hän osoitti villiä ja häiritsevää käytöstä. Vuonna 1662, kun täysi-ikäistynyt kuningas terrorisoi Lissabonia yöllä suosikkiensa kanssa, äiti Luisa ja hänen neuvostonsa vastasivat karkottamalla jotkin kuninkaan seuralaiset, jotka olivat liittyneet ryöstelyihin. Tästä vihastunut Affonso otti vallan pääministeri Luís de Vasconcelos e Sousan, Castelo-Melhorin kreivin avulla. Leskikuningatar Luisan hallintovalta päättyi ja hänet lähetettiin luostariin lopuksi elämäänsä.

Hänen hallituskautensa aikana Portugali saavutti sarjan voittoja Espanjaa vastaan, kuten Ameixalin taistelu vuonna 1663, Castelo Rodrigon taistelu vuonna 1664 ja Montes Clarosin taistelu vuonna 1665, jotka johtivat vuonna 1668 siihen, että Espanja tunnusti Portugalin itsenäisyyden.

Alfonson valtakaudella Espanja tunnusti Portugalin itsenäisyyden. Hollanti, Englanti ja Portugali jakoivat siirtomaitaan uudelleen. Veli Pietari II syrjäytti Alfonson ja määräsi tämän maanpakoon Azorien saarille. Pietari toimi sijaishallitsijana vuodesta 1667 alkaen. Luovuttuaan valtaistuimesta häntä pidettiin käytännössä vangittuna ensin Azoreilla ja sittemmin Sintran palatsissa aina kuolemaansa 40-vuotiaana asti.

Alfonso avioitui elokuussa 1666 ranskalaisen Savoijin prinsessa Marie Françoise Élisabetin (1646–1683) kanssa, jonka vanhemmat olivat Savoijin ja Nemours'n herttua Kaarle Amadeus (1624–1652) ja Élisabet de Bourbon-Vendôme (1614–1664), jonka isoisä oli Ranskan kuningas Henrik IV. Portugalissa hänen tunnettiin nimellä Maria Francisca Isabel de Sabóia.

Maria Franciscan sukulainen, äidin setä Louis de Bourbon kardinaali Vendôme mitätöi avioliiton 24. maaliskuuta 1668. Alfonso ei ollut osoittanut mitään seksuaalista mielenkiintoa puolisoaan kohtaan, hän kärsi todennäköisesti lapsuuden sairauden vuoksi impotenssista eli avioliittoa ei oltu pantu täytäntöön eikä siitä täten ollut syntynyt jälkeläisiä. Maria Francisca avioitui alle viikko myöhemmin 28. maaliskuuta 1668 Alfonson nuoremman veljen, sijaishallitsijana toimineen Pietari II:n kanssa. Heille syntyi yksi lapsi, infanta Isabel Luísa, Beiran kolmas prinsessa (1669–1690), joka kuoli isorokkoon 21-vuotiaana. Maria Francisca ei ehtinyt olla Portugalin kuningattarena kuin kolme kuukautta ennen omaa kuolemaansa.

Filip V (esp. Felipe, ransk. Philippe; 19. joulukuuta 1683 Versailles, Ranska – 9. heinäkuuta 1746 Madrid) oli Espanjan kuningas vuosina 1700–1746, lukuun ottamatta lyhyttä ajanjaksoa vuonna 1724. Hän oli Espanjan ensimmäinen Bourbon-sukuinen hallitsija. Hänen valtaantulonsa johti vuosina 1701–1714 käytyyn Espanjan perimyssotaan, jonka päätteeksi hän sai pitää valtaistuimensa mutta Espanja menetti eräitä alueitaan.

Filip V oli Ranskan kruununprinssin Ludvigin ja Baijerin prinsessa Maria Anna Viktorian (1660–1690) toiseksi vanhin poika ja siten Ranskan kuninkaan Ludvig XIV:n pojanpoika.

Filip sai syntyessään Anjoun herttuan arvon. Hänet kastettiin vuonna 1687 ja hän sai kasvatuksensa valvojaksi vuonna 1689 Saint-Aignanin herttuan. Seitsemänvuotiaana hän menetti äitinsä.

Espanjan perimysongelma tuli ajankohtaiseksi 1600-luvun lopulla. Habsburg-sukuinen kuningas Kaarle II, lisänimeltään ”Noiduttu” (Hechizado), oli kivulloinen, rujo, terveydeltään hyvin heikko ja lisäksi lapseton. Jo ennen hänen kuolemaansa Euroopan suurvallat koettivat saada eri keinoin haltuunsa hänen kuningaskuntansa. Jos Espanja olisi joutunut Ranskalle ja Bourbon-suvulle, se olisi lisännyt jo ennestäänkin mahtavan Ludvig XIV:n suunnatonta vaikutusvaltaa. Mikäli Espanjan kruunu olisi siirtynyt Habsburgien itävaltalaiselle haaralle, se olisi merkinnyt Kaarle V:n valtakunnan uudelleenmuodostumista.

Lopulta Kaarle valitsi neuvonantajansa Portocarreron kardinaalin painostamana Ranskan Bourbonit. Hän teki 2. lokakuuta 1700 nuoresta Anjoun herttuasta perillisensä, joskin periaatteessa Espanjan kruununperillinen olisi ollut tämän isä kruununprinssi Ludvig, joka oli Kaarle II:n sisarenpoika. Mikäli Anjoun herttua kuolisi tai nousisi Ranskan valtaistuimelle, Espanjan kruunu periytyisi kruununprinssi Ludvigin kolmannelle pojalle Berryn herttualle, ja mikäli tämä ei jostain syystä voisi vastaanottaa kruunua, sen saisi arkkiherttua Kaarle, tuleva Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari Kaarle VI.

Kaarle II kuoli 1. marraskuuta 1700 ja tieto saapui Ranskan Versailles’hin 9. marraskuuta. Ludvig XIV ilmoitti 16. marraskuuta hoville, että hän oli hyväksynyt Kaarle II:n testamentin. Ludvig XIV esitteli 17-vuotiaan pojanpoikansa, joka ei puhunut sanaakaan espanjaa, sanoilla ”Herrat, tässä teille on Espanjan kuningas!” Melkein kaikki muutkin Euroopan kuninkaalliset tunnustivat uuden hallitsijan, Itävaltaa ja keisarikuntaa lukuun ottamatta. Pariisin parlamentti vahvisti tunnustuskirjeellä 1. helmikuuta 1701 Filip V:n oikeuden myös Ranskan kruunuun. Päätös osoittautui merkittäväksi, kun Ranskan rojalistit Bourbonien päähaaran sammuttua 1880-luvulla kiistelivät Ranskan teoreettisesta kruununperimysjärjestyksestä.

Anjoun herttua lähti Versailles’n palatsista 4. joulukuuta ja saapui Madridiin 22. tammikuuta 1701. Helmikuussa 1701 Ludvig XIV lähetti Espanjan sijaishallituksen pyynnöstä joukkoja valtaamaan Espanjan Alankomaissa olevia rajalinnoituksia. Nämä linnoitukset oli rakennettu vuoden 1698 kahdenkeskisen sopimuksen mukaisesti. Ranskalaiset ottivat haltuunsa myös kaikki tärkeät ja keskeiset asemat Madridissa. Näin ollen Ludvig XIV ohjaili myös Filip V:n avioliittoa Savoijin prinsessa Maria Luisan kanssa. Hän myös lähetti Ursinsin prinsessan Marie Anne de La Trémoillen, joka oli madame de Maintenonin hyvä ystävä, toimimaan ”camarera mayor” eli pääkamarirouvan tehtävissä tuoreelle avioparille. Tämän kaiken jälkeen eurooppalaiset hovit pelkäsivät Espanjan muuttuvan Ranskan protektoraatiksi. Tämä johti Espanjan perimyssotaan.

Filip V:n vallassa säilymisen pelastivat James FitzJames Berwickin voitto Almanzan taistelussa vuonna 1707 ja Louis Joseph Vendômen voitto Brihuegan taistelussa vuonna 1710. Utrechtin rauhassa Filip V:n ja hänen jälkeläistensä oikeudet Espanjan kruunuun vahvistettiin. Kysymys Ranskan mahdollisesta kruunusta jäi avoimeksi. Filip V:n valtakunta pieneni Espanjan perimyssodan myötä melkoisesti. Hän menetti muun muassa Gibraltarin ja Italiassa olleet alueensa. Espanja jäi kuitenkin Ranskan vaikutusvallan alaiseksi ja eritoten asiassa kunnostautui Jean Orry, joka toimi rahaministerinä ja loi voimakasta ranskalaismallista keskitettyä hallintoa. Eniten sodasta hyötyi kuitenkin Ranskan päävastustaja Englanti.

Kuningatar Maria Luisan kuoltua helmikuussa 1714 Filip V avioitui toisen kerran 24. joulukuuta 1714 Parman prinsessa Elisabet Farnesen kanssa. Avioliiton järjesti isä Giulio Alberoni, tuleva kardinaali. Uusi kuningatar lähetti tiehensä pääkamarirouva Ursinsin prinsessa Marie Anne de La Trémoillen ja ministeriksi tuli Alberoni, joka hallitsi heikkotahtoista Filip V:tä. Alberonin ohjauksessa Espanja joutui niin sanottuun kvadrupelalliansin sotaan Englannin ja Ranskan kanssa. Lopulta Alberoni erotettiin vuonna 1719.

Vuonna 1724 Filip V luopui kruunusta vanhimman poikansa Ludvigin hyväksi. Ludvig I kuitenkin kuoli vain seitsemän kuukauden hallitsemisen jälkeen, jolloin Filip palasi uudelleen valtaan. Vuonna 1725 Filip katkaisi suhteensa Ranskaan, sillä Ranska oli lähettänyt takaisin hänen tyttärensä Victoire de Bourbonin (1718–1781), joka oli ollut ehdolla Ludvig XV:n puolisoksi mutta todettu tarkoitukseen liian nuoreksi, koska hän oli vain seitsemän vuoden ikäinen, sillä Ranska tarvitsi kruununperijöitä mahdollisimman pikaisesti.

Tällöin Filip V lähestyi Itävaltaa ja solmi sen kanssa Sevillan sopimuksen vuonna 1729. Sopimuksessa Parma ja Piacenza luvattiin Filip V:n nuoremmille pojille. Puolan perimyssotaa Filip käytti vaihtokauppaan, jossa hän sai vuonna 1738 itselleen Napolin ja Sisilian, jotka oli menettänyt Utrechtin rauhassa. Suhteen Ranskaan paranivat ennalleen kun Ludvig XV:n tytär meni naimisiin Filip V:n pojan kanssa.

Kuningas suositteli Espanjan kaupankäyntiä amerikkalaisten omaisuutensa kanssa. Tämän Atlantin kauppa kehittyi Espanjan merivoimien historian tärkeisiin lukuihin,^selvennä muun muassa laivakaappari Amaro Pargo. Monarkki hyötyi usein yksityisyrittäjistä kaupallisissa ja kilpaurheilussaan.

Filip V avioitui vuonna 1701 kaksinkertaisen serkkkunsa, 13-vuotiaan Savoijin prinsessa Maria Luisan (1688–1714) kanssa, joka oli Savoijin herttua, Sardinian kuningas Viktor Amadeus II:n ja Anne Marie d'Orléansin (1669–1728) nuorempi tytär. Heille syntyi neljä poikaa:

• Ludvig I (1707–1724), avioitui vuonna 1722 Orléansin herttua Filip II:n tyttären Louise Elisabetin (1709–1742) kanssa, kuoli 17-vuotiaana isorokkoon ilman jälkeläisiä
• Filip (1709–1709), kuoli alle viikon ikäisenä
• Filip Peter Gabriel (1712–1719), kuoli 7-vuotiaana
• Ferdinand VI (1713–1759), avioitui vuonna 1729 Portugalin prinsessa, infanta Barbara de Braganzan (1711–1758) kanssa, kuoli 46-vuotiaana ilman jälkeläisiä

Maria Luisa sai nopeasti suuren vaikutusvallan pehmeäluontoiseen Filip V:een, mutta pääkamarirouva Marie Anne de La Trémoillella, ”Ursinsin prinsessalla" oli vähintään yhtä suuri vaikutusvalta kuningattareen ja siten epäsuorasti myös kuninkaaseen. Maria Luisa oli vuonna 1706 sijaishallitsijana Filip V:n ollessa Espanjan perimyssodan vuoksi sotaretkellä.

Toisen vaimonsa, Parman prinsessa Elisabet Farnesen (1692–1766) kanssa Filip avioitui vuonna 1714, samana vuonna kun ensimmäinen vaimo oli kuollut. Heillä oli yhteensä seitsemän lasta:

• Kaarle III (1716–1788), Napolin ja Espanjan kuningas, nai Saksin prinsessa Maria Amalia Christina Franziska Xaveria Flora Walburgan (1724–1760) ja heille syntyi 13 lasta.
• Francisco (1717–1717), kuoli kuukauden ikäisenä
• Mariana Viktoria (1718–1781), kihlattiin nelivuotiaana tulevalle Ludvig XV:lle. Avioliitto ei toteutunut poliittisista syistä ja Mariana palautettiin vanhemmilleen vuonna 1725. Ranskan ja Espanjan rajalla tapahtui vaihto: velipuoli Ludvig I:n leski Louise Élisabeth d'Orléans ja sisar Philippine Élisabeth d'Orléans, joita Espanja ei suostunut elättämään, vaihdettiin 7-vuotiaaseen Marianaan. Tapahtuma oli skandaali ja aiheutti maitten suhteisiin suuren särön. Mariana Viktoria avioitui Portugalin kuningas Joosef I:n kanssa vuonna 1729.
• Filip, Parman herttua (1720–1765), avioitui vuonna 1739 Ranskan prinsessa, Ludvig XV:n tyttären Louise Élisabetin (1727–1759) kanssa. Heille syntyi kolme lasta: Isabellasta tuli Itävallan keisari Joosef II:n puoliso ja Maria Luisasta Espanjan kuningatar. Filip peri Parman herttuakunnan äidiltään vuonna 1748, hänestä ja Louise Élisabetistä polveutuu Bourbon-Parman sukulinja.
• María Teresa Rafaela (1726–1746), avioitui Ludvig XV:n pojan, Ranskan dauphinin Ludvigin kanssa. Hän kuoli synnytettyään tyttären, joka eli alle kaksivuotiaaksi.
• Luis Antonio (1727–1785), Toledon arkkipiispa, Espanjan priimas sekä kardinaali vuodesta 1735 lähtien; luopui vuonna 1754 kirkollisista titteleistään ja sai Chinchónin kreivin arvon; avioitui vuonna 1776 epäsäätyisesti Doña María Teresa de Vallabriga y de Rozas’in kanssa ja heillä oli jälkeläisiä, ilman kuninkaallista titteliä.
• María Antonieta (1729–1785), avioitui Sardinian kuninkaan Viktor Amadeus III:n kanssa. Heidän kolme poikaansa Kaarle Emanuel IV, Viktor Emanuel I ja Kaarle Felix olivat kaikki vuorollaan Sardinian kuninkaita.

Elisabet sai nopeasti henkisen otteen aviomiehestään, ja hänen on katsottu olleen Espanjan todellinen vallankäyttäjä aina tämän kuolemaan asti. Tärkeimpänä neuvonantajanaan hänellä oli aluksi italialaistaustainen ministeri Giulio Alberoni, joka oli alkujaan tuonut hänen nimensä Ursinsin prinsessan eli Marie Anne de La Trémoillen tietoon, jonka Elisabet erotti heti tultuaan kuningattareksi.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Filip V (Espanja) Wikimedia Commonsissa

Jeanne d’Albret eli Johanna III Navarralainen (16. marraskuuta 1528 Saint-Germain-en-Layen linna, Ranskan kuningaskunta – 9. kesäkuuta 1572 Pariisi) oli ranskalainen Navarran kuningatar vuodesta 1555 (suo jure eli omalla oikeudellaan), kirjailija, uskonnollisen reformaation kannattaja ja hugenottien voimahahmo.

Hän oli Navarran kuninkaan Henri d’Albretin, Henrik II Navarralaisen (1503–1555) ja Ranskan kuninkaan Frans I:n sisaren Margareeta Navarralaisen tytär.

Kaksivuotiaasta lähtien hänen setänsä Frans I vastasi hänen kasvatuksestaan. Jeanne varttui Château de Plessis-lèz-Toursissa Loiren laaksossa Tourainessa erillään vanhemmistaan, joita hän näki muutaman kerran vuodessa. Hän sai erinomaisen koulutuksen sekä kotiopettajaltaan Aymée de Lafayttelta vuodesta 1532 lähtien sekä humanisti, runoilija Nicolas Bourbonin (1503/1505 –1550 jälk.) ohjaamana.

Jeannella oli jo lapsena taipumus olla sekä itsepäinen että periksiantamaton. Keisari Kaarle V tarjosi poikaansa ja perillistään, tulevaa Filip II:ta hänelle puolisoksi Navarran kuningaskunnan aseman ratkaisemiseksi.

Kun Jeanne oli 12-vuotias, Frans I pakotti hänet poliittisista syistä naimisiin Vilhelm "Rikkaan", Jülich-Kleve-Bergin herttuan kanssa, joka oli Englannin kuningatar Anna Kleveläisen veli. Tytön vanhemmat eivät myöskään hyväksyneet tätä järjestelyä.

Huolimatta kuuliaisuudestaan Jeanne jatkoi protestoimista, ja Ranskan konnetaabeli, herttua Anne de Montmorency joutui kantamaan hänet alttarille, koska loisteliaan hääasun paino oli liikaa nuorelle tytölle. Hän oli pukeutunut ylellisesti, päässään kultainen kruunu, yllään hopea- ja kultakirjottu hame, joka oli koristeltu jalokivillä, ja karmiininpunainen satiiniviitta, jossa oli runsaasti kärpännahkakoristelua.

Ennen häitä Jeanne allekirjoitti kaksi asiakirjaa, jotka hän antoi myös taloutensa virkailijoiden allekirjoitettaviksi, ja julisti: "Minä, Jeanne de Navarre, jatkan jo esittämiäni vastalauseita, vahvistan täten ja vastustan jälleen läsnäolijoille tiettäväksi, että avioliitto, jolla halutaan tehdä sopimus Kleven herttuan ja minun välillä, on vastoin tahtoani; etten ole koskaan suostunut siihen, enkä tule suostumaan..." (epävirallinen suomennos)

Neljä vuotta myöhemmin, kun Kleven herttua allekirjoitti sopimuksen Kaarle V:n kanssa liittonsa päättämisestä Ranskan kanssa vastineeksi Gueldersin herttuakunnasta, avioliitto mitätöitiin sillä perusteella, että sitä ei ollut pantu täytäntöön ja että Jeanne joutui pakkonaimisiin vastoin tahtoaan. Hän jäi asumaan Ranskan kuninkaalliseen hoviin.

Jeanne avioitui ensimmäisen kerran 12-vuotiaana vuonna 1541 Vilhelmin, Jülich-Kleve-Bergin herttuan (1516–1592) kanssa. Poliittisesti järjestetyn ja lapsettoman avioliiton, jota ei oltu pantu täytäntöön, mitätöi paavi vuonna 1545.

Hän avioitui toisen kerran Vendômen herttua Antoine de Bourbonin kanssa vuonna 1548. Kirjeenvaihdosta päätelleen aviopuolisot tunsivat kiintymystä toisiaan kohtaan.

Jeannen isän kuoltua 1555 hänet ja Antoine kruunattiin Navarran kuningattareksi ja kuninkaaksi. Jeanne kääntyi kalvinistiksi vuonna 1560, jolloin hän teki kalvinismista Navarran virallisen uskonnon, lakkautti luostarit, karkoitti katoliset papit, munkit ja nunnat maasta, ja kielsi katoliset jumalanpalvelukset. Hän antoi myös käännättää Uuden Testamentin baskiksi ja Béarnin murteelle.

Jeannen kääntymys aiheutti hänen avioliitossaan kriisin, joka johti lähes eroon, koska Antoine pysyi katolilaisena ja taisteli Ranskan uskonsodissa katolilaisten joukoissa.

Jeannelle ja Antoinelle syntyi viisi lasta:

• Henrik (1551–1553), Beaumontin herttua, kuoli alle kaksivuotiaana mahdollisesti tukehtumalla liian tiukaan kapaloon kiedottuna suljetussa huoneessa (ajalle yleinen tapa yrittää torjua sairauksia)
• Henrik IV Ranskan kuningas (1553–1610), oli Navarran ja Ranskan ensimmäinen Bourbon-sukuinen kuningas.
• Louis (1555–1557), Marlen kreivi, kuoli kaksivuotiaana
• Madeleine (1556–1556), kuoli alle vuoden ikäisenä
• Catherine (1559–1604), avioitui pitkän uskonnollisen epäsovun ja paavin erikoisluvan jälkeen (Catherine oli vannoutunut kalvinisti eikä kääntynyt katolilaiseksi) Henrik II:n, Lorraine'n herttuan (1563–1624) kanssa vuonna 1599, heillä ei ollut jälkeläisiä. Catherine oli Navarran kruununperijä ennen kuin Henrik IV:n ensimmäinen poika Ludvig syntyi vuonna 1601.

Ranskan uskonsotien puhjettua 1562 Jeanne pysytteli alkuun erossa sodasta, ennen muuta siksi että hänen miehensä Antoine oli yksi katolisten komentajista. Huolimatta miehensä painostuksesta ja Katariina de' Medicin sovitteluyrityksistä Jeanne pysyi tiukasti kalvinismissaan. Maaliskuussa 1562 hän pakeni Pariisista ja suuntasi Béarniin.

Lokakuussa 1562 Antoine haavoittui Rouenin piirityksessä ja kuoli kuukautta myöhemmin, 17. marraskuuta. Tämän jälkeen Jeanne hallitsi Navarraa yksin ja omissa nimissään. (Navarralla oli aiemmin ollut useita hallitsevia kuningattaria, joten tätä pidettiin normaalina.) Espanjan Filip II tarjosi Jeannelle puolisoksi poikaansa, sillä ehdolla että tämä palaisi katolisen kirkon huomaan. Jeanne kieltäytyi tarjouksesta.

Alkuun Jeanne keskittyi vahvistamaan Navarran puolustusta ja näytteli suhteellisen neutraalia osaa sodassa. Paavin lähettiläät koettivat houkutellen ja painostaen saada häntä kääntymään takaisin katolilaisuteen ja lakkauttamaan protestanttisen "kerettiläisyyden" valtakunnassaan, mutta Jeanne kieltäytyi, ilmoittaen ettei tunnustanut paavin lähettilään auktoriteettia.

Asiat kärjistyivät niin, että paavi Pius IV suunnitteli jo Jeannen sieppaamista ja toimittamista Espanjan inkvisition käsiin. Jos suunnitelma olisi toteutunut, Jeannea olisi pidetty vankina Madridissa, ja Ranskan ja Espanjan kuninkaat olisivat saaneet jakaa Navarran keskenään. Häntä vaadittiin myös saapumaan Roomaan kuulusteltavaksi kerettiläisyydestä sillä uhalla, että hänet oltaisiin erotettu kirkon yhteydestä, hänen omaisuutensa olisi takavarikoitu, ja hänen valtakuntansa julistettu kenen tahansa ruhtinaan lailliseksi saaliiksi jos tämä halusi hyökätä sinne.

Tämä viimeksimainittu uhkaus huolestutti kuningas Filipiä, ja paavin julkea puuttuminen Ranskan asioihin vimmastutti Katariina de' Medicin, joka lähetti poikansa Kaarle IX:n puolesta vihaisia vastalauseita paaville. Lopputuloksena uhkauksia ei koskaan pantu toimeen.

Kolmannen hugenottisodan puhjetessa vuonna 1568 Jeanne päätti asettua aktiivisesti tukemaan hugenotteja. Peläten henkensä puolesta hän pakeni poikansa Henrikin kanssa La Rochelleen, joka oli Ranskan protestanttien tukikohta.

Jeanne toimi hugenottien propagandaministerinä, laatien manifesteja ja kirjoittaen kirjeitä myötämielisille ulkomaisille hallitsijoille, joissa hän pyysi apua hugenoteille. Hän suunnitteli Guyennen maakunnasta "protestanttien kotimaata" ja johti vuosien 1569-1570 sotatoimia saavuttaakseen tämän tavoitteen.

La Rochellessa Jeanne otti johtaakseen kaupungin linnoittamista, talousasioiden hoitoa, tiedustelua ja kurin ylläpitämistä siviilien parissa. Hän asetti korunsa Englannin kuningatar Elisabetilta saadun lainan pantiksi, ja huolehti La Rochelleen saapuneiden pakolaisten hyinvoinnista. Jeanne seurasi usein amiraali de Colignya taistelukentälle ja puolustuksen tarkastusmatkoille. Hän perusti La Rochelleen myös protestanttisen pappisseminaarin.

Jeanne oli yksi tärkeimmistä vaikuttajista Saint-Germain-en-Layen rauhan takana, joka päätti kolmannen hugenottisodan elokuussa 1570, kun katolisen armeijan rahat alkoivat loppua. Samana vuonna Jeanne myöntyi naittamaan poikansa Kaarle IX:n sisarelle Valois’n Margaretalle. Vastikkeeksi hugenotit saivat oikeuden hoitaa julkisia virkoja Ranskassa, mikä oli ollut heiltä aiemmin kiellettyä.

Jeanna d'Albret, Navarran kuningatar kuoli viisi päivää kuumetta ja oikeanpuoleista rintakipua kärsineenä 43-vuotiaana Pariisissa 9. kesäkuuta vuonna 1572. Kuolinsyy oli mahdollisesti tuberkuloosi. Jeannen kuoleman jälkeen kiersi huhuja, että Katariina de' Medici olisi murhannut hänet lahjoittamalla Jeannelle parfymoidut hansikkaat, jotka oli kyllästetty myrkyllä. Huhu oli perätön, mutta sitä on käytetty kirjallisuudessa, kuten Alexandre Dumas vanhemman romaanissa La Reine Margot ("Kuningatar Margot") ja Christopher Marlowen näytelmässä The Massacre at Paris ("Pariisin verilöyly").

• Pearce, Elizabet: Jeanne d'Albret (englanniksi)

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Jeanne d’Albret Wikimedia Commonsissa